Alussa oli saari, laukku ja Matias.
Alku oli toissapäivänä, ti 25.8.2009, siinä puolenpäivän tienoilla paikallista aikaa, Keflavikin lentokentällä. Oli väsymystä ja kaikkea hässäkkää, mutta löysin vuokrakämpälle melko pian päiväunia ottamaan.
Kämppä on oikeastaan loistava, ja vuokranantajapariskunta vaikuttaa reilulta. Tarjous vaikutti kieltämättä vähän oudolta, etenkin kun tietoni Islannin kruunun sekavasta tilanteesta ja kurssista olivat päin mäntyä (1e = 190kr eikä 290kr kuten luulin) ja luulin todella saavani 30 neliön huoneiston alle 140e/kk. Oli kuitenkin liian houkuttelevaa saada vastailla fraasilla "muutan vanhan pariskunnan kellariin", mikä oli ajatuksenakin niin outo, että pakkohan tähän oli tarttua. Nyt sitten asutaan vanhemman islantilaispariskunnan kellarissa kenties ensi kesään asti.
Vuokraajapariskunnan miehen kanssa ongelmana tosin on, että (1) hän osaa käytännössä vain islantia ja (2) jostakin syystä hän luulee minun osaavan sitä. Rouvalta englanti onneksi sujuu riittävän hyvin.
Pari päivää mennyt kävellessä lähiseutua ympäri ja etsiessä kaikennäköistä tarpeellista. Reykjavik on nätti, kun näkyy vuoret ympärillä.
Serkku kertoi ennakkoon islantilaisten mielenkiintoisesta autokulttuurista, joten se tuli ainakin huomattua. Reykjavikissakin näkee päivässä varmaankin enemmän jeeppejä ja katumaastureita kuin mitä niitä Helsingissä on yhteensä. Ja paikallisille Hummeritkin näyttävät sulautuvan normaaleiksi katumaastureiksi, vaikka niitä näkyikin vasta yksi. Kirjoituspöydän korkuisia megarenkaita ja puolen metrin maavaralla liikkuvia autoja näkee kaupunkiliikenteessä vähän väliä ja yritin ottaa kuvia kummallisimmista hökötyksistä, kuten tästä "pakettiautosta"
ja tästä "asuntoautosta", kunnes kyllästyin.
Linssin eteen ei valitettavasti ehtinyt eräs limusiinimallinen maasturi, joka oli sellainen bussin mittainen viritelmä, vitivalkoinen, kiiltelevä ja kolme ovea molemmissa kyljissä. Ja pyykinpesukoneen kokoiset renkaat.
Vaihto-oppilasvuoden asioita järjestellessä on viimeistäänkin alkanut päähän pinttyä lähtemätön primitiivinen viha kaikkea byrokratiaa kohtaan. Yksityiskohtiin meneminen masentaa, mutta voin vain kertoa, että insuliinien korvaukseen oikeutetun ykköstyypin diabeetikon väliaikainen yhdeksän kuukauden muutto toiseen Pohjoismaahan on ihan avartava tutkimusmatka Kelan pimeimpiin kellareihin. Kolmen Kela-työntekijän neuvoja kuunneltuani voin ohjeistaa, että mitä ikinä haluatkaan jostakin tietää, niin arvaa ennemmin kuin kysy Kelan työntekijältä, sillä arvatessasi itse voit ainakin olla varma, että kyseessä on rehellinen arvaus eikä tiedoksi väitetty arvaus. Jos kuitenkin kysyt asiaa Kelan työntekijältä, eikä vastaus olekaan toivomasi, niin ei kannata huolestua. Kysy samaa asiaa toiselta Kelan työntekijältä, sillä vastaus on takuuvarmasti erilainen.
Hauskin tapaus oli ehkä se, kun jouduin itse opettamaan Kelan työntekijälle ihan yleisiä sairausvakuutusasioita. Kyseessä ei ollut mikään yleinen konttoripiru, vaan joku, jonka olisi asiasta pitänyt jotakin tietää, sillä hän soitti minulle jätettyäni Kelan konttorissa soittopyynnön insuliinikorvausta ja eurooppalaista sairaanhoitokorttia (EHIC) koskien. Nainen puhelimessa sanoi sitten, ettei eurooppalaista sairaanhoitokorttia kannata ottaa mukaan Islantiin, sillä kortti on voimassa vain EU:ssa. Ilmoitin kohteliaasti, että netin mukaan kortti on kylläkin voimassa myös kaikissa ETA-maissa sekä Sveitsissä ja että Islannin yliopiston antama ohjekirjanen kehotti nimenomaan ottamaan kortin mukaan. Nainen langan päässä änkytteli, että kyllä nämä lähteet ovat väärässä ja hän on oikeassa, enkä sitten viitsinyt nolata raukkaparkaa lukemalla suoraa lainausta Kelan omilta nettisivuilta.
Vielä tarinaa blogin nimeä ihmetteleville:
Bjarni Herjólfsson oli viikinkiajalla elänyt islantilais-norjalainen mies. Hänestä kerrotaan Grönlantilaisten saagassa, jonka mukaan Bjarni on kahdella tapaa ainutkertainen henkilö maailmanhistoriassa.
(1) Bjarni oli kautta historian ensimmäinen eurooppalainen, joka löysi Amerikan mantereen. Hän oli menossa Islannista Grönlantiin tapaamaan ihmisiä, mutta ei hän eikä kukaan muukaan miehistöstä ollut koskaan kulkenut kyseistä merimatkaa aiemmin, joten Bjarnin laiva eksyi myrskyssä pois kurssista kauas etelään. Ja Bjarni oli laivassa ensimmäinen, joka sen näki. Jylhä metsäinen rannikko lännessä. Bjarni oli löytänyt jonnekin Newfoundlandin liepeille. Bjarni oli löytänyt Amerikan.
(2) Bjarni on varmasti kautta historian ainoa löytöretkeilijäksi nimetty henkilö ja jonkin uuden maa-alueen löytänyt merimies, jota ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tutustua löytämäänsä uuteen maahan. Bjarni ei koskaan noussut maihin Amerikan mantereelle. Hän purjehti lähemmäs, mutta huomattuaan, ettei kyseessä olekaan Grönlannin rantaviiva vaan jokin toinen paikka, hän käänsi kurssinsa toisaalle. Hänellä nyt vain oli parempaakin tekemistä kuin valloitella kaikenmaailman Amerikoita. Hän oli menossa tapaamaan ihmisiä, jumaliste!
Grönlannissa ja Norjassa hän kertoi ihmisille tarinaa löytämästään uudesta paikasta. Kymmenen vuoden jälkeen tarina alkoi kiinnostaa muuatta Leif Erikssonia. Bjarni ei varmaankaan ymmärtänyt miksi.
Ja ylivertauskuvallisuus on syntiä. Tuo nyt vain on hauska tapa kertoa Bjarnista. Ja Amerikasta.
