Islannin kesä oli lyhyt mutta kylmä. Etenkin täällä koillisessa. Kahtena päivänä oli yli 20 astetta lämmintä auringossa, joka ei muutenkaan kovin usein näyttäytynyt. Sumu täyttää vuonon kuutena päivänä viikossa. Silloin on kuitenkin mielenkiintoista kiivetä vuorelle; jos on tuuria, niin sumu jää huipun alapuolelle. Näkymä on mielenkiintoinen, kun vuonon toisella puolella olevat huiput nousevat sumun läpi kuin tyhjästä.

En kirjoittanut tänne keväällä enkä kesällä siitä yksinkertaisesta iloisesta syystä, että oli liian paljon tekemistä. Maaliskuun Grönlannin reissun jälkeen kaverit tulivat käymään Reykjavíkissa, minkä jälkeen odotti tenttijakso ja seminaaritöiden viimeistely, minkä jälkeen lähdin liftaamaan paikkoihin, joissa en ollut vielä käynyt, minkä jälkeen tulin käymään Suomessa, minkä jälkeen piti palata ja matkustaa tänne Koillis-Islantiin, Seyðisfjörðuriin, aloittamaan kesätyöt. Nyt on vähän rauhallisempaa.

Ég er íslenskur húsvörður og ræstingamaður núna. Minä olen nyt islantilainen talonmies ja siivooja. Kesä meni hostellin jokapaikanhöylänä. Hostelliin kuuluu kaksi rakennusta: pieni päärakennus kylän laitamilla vuorenrinteellä ja kaupungilta vuokrattu vanha sairaalarakennus kylän keskustassa. Olen asunut nyt jälkimmäisessä kolme kuukautta pienessä yläkerran huoneessa ja siivonnut, ottanut vastaan vieraita, maalannut ja hoitanut satunnaisia korjaustöitä, joita satavuotisessa pellillä kuorrutetussa puutalossa riittää. Elokuun puoliväliin asti hostelli oli täynnä lähes joka yö, joten kesä oli kiireinen mutta palkitseva. Hostellissa käy välillä mitä mielenkiintoisempia vieraita; eläkkeelle jäänyt skotlantilainen filosofianprofessori, slovakialaiset tv-saippuasarjan käsikirjoittajat ja hollantilainen kannabiksen salakuljettaja ovat vain muutamia poimintoja. Eikä kukaan edellytä hostellihenkilökunnalta niin etäisen korrektia etikettinäsäviisautta kuin viiden tähden hotellin pikkolopojalta, joten iltaisin voin ihan hyvin mennä ruokasaliin tai olohuoneen sohvalle vaihtamaan tarinoita.

Tuumasin kesällä, että ennen maisteriopintojen kunnollista aloittamista haluan ottaa edes jonkinlaisen aikalisän ensi kesään asti ja kerätä säästöön rahaa ja motivaatiota. Ajattelin ensin lähteä Turkuun töihin, mutta tässä kylässä on kova työvoimapula. Työpaikan hankkiminen kylän uudesta sairaalasta osoittautui viiden minuutin operaatioksi. Syyskuun alusta asti olen siivonnut siellä ja auttanut vanhustenosastojen hoitajia syöttämään ja juottamaan vanhimpia asukkeja, mikä on tämänhetkisten islannintaitojeni kannalta sekä haastavaa että hyödyllistä. Hoitajistakaan monet eivät puhu englantia, ja vanhoista asukeista hädin tuskin yksi ymmärtää muutaman sanan. Ainakin suljetulla alzheimer-osastolla on pärjättävä pelkällä islannilla, ei vähiten siksi, että useimmat potilaat unohtavat ulkomaalaisuuteni melko nopeasti.

Mutta kielimuurista huolimatta useimmat mummot ja papat ovat siellä mahtavan mukavia. Kun käyn siivoamassa Ragna-mummon huoneen tämä pyytää odottamaan hetken, köpöttelee hitaasti rollaattorin kanssa kaapilleen ja tuo sieltä pieniä suklaapatukoita tarjottavaksi. Otan yhden. Hän työntää taskuuni toisen. Lisäksi Alzheimer-osaston hoitajat tykkäävät kun käyn siellä siivoamassa, sillä Trausti-pappa on heille aina ärtynyt ja ärjähtelevä, mutta morjestaa minua aina iloisesti ja tulee pari sanaa juteltuamme hyvälle tuulelle. Opetteli jopa muistamaan nimeni, mikä ei kuulemma useimmiten enää onnistu hänen huonontuneen muistinsa vuoksi.

Alzheimer-osasto on tosiaan suljettu. Työt aloittaessani sain avaimen, en sen takia että pääsisin aamulla sisään vaan jotta pääsisin illalla päivän päätteeksi ulos. Lukot on ovissa käännetty ympäri, ja muutamista potilaista todella ymmärtää, miksi. Huonompikuntoiset tiedustelevat olinpaikkaansa viidentoista minuutin välein. Eikä kaikkia aina miellytä autetuksi tuleminen. Sain jo yhden maitolasillisen naamalleni, kun piti yrittää auttaa illalliskeiton lusikoimisessa.

 

Laitan tähän kuvakollaasin ennen kuin kerron lisää.

 


Kävin toukokuun viimeisellä viikolla Esjanin huipulla hyvästelemässä alhaalla näkyvän Reykjavíkin. Kuvassa liettualainen kämppäkaverini Mindaugas.

 


Näkymä hostellin päärakennuksen ikkunasta. Strandartindurin huippu vuonon toisella puolella.
 


 


Kolme kuvaa Strandartindurin rinteiltä kesän kauneimpina päivinä.


Seyðisfjörður


Seyðisfjörðurin pääkadulla kävelemässä.


Hostellina toimiva vanha sairaalarakennus, jossa asun ja työskentelen.


Paikallinen jalkapallopeli puoliajalla. Akureyrin sällit saivat turpiinsa 4 - 1.



Maalaismaisemissa kylän laitamilla


Kuvia napsinut Michael halusi itsestäänkin hienon kuvan.


Japsy, jonka saaminen filmille oli työn ja taistelun takana.

Seyðisfjörðurin vuosi on kaksijakoinen. Kesä on lyhyt mutta täynnä elämää. Festarikausi kesti kesäkuun puolesta välistä elokuun puoleenväliin ja sisälsi esimerkiksi merimiesjuhlaviikonlopun sekä viikon mittaisen taidefestarin. Ja siellä Suomessa tällaiset noin 700 hengen syrjäkyläyhteisöt ovat levittäytyneet kovin laajoiksi, mikä ymmärrettävästi passivoi yhteisön elämää. Seyðisfjörður on pusertunut vuorten väliin tänne vuonon perälle, joten se muistuttaa enemmänkin jonkin tiiviin suurkaupungin pientaloalueelta irti saksittua palaa, joka on jostakin syystä liimattu tänne keskelle kivikkoa. Palveluiden määrä myös yllättää. Sairaalan ja hostellin lisäksi 700 asukasta - mikä on vain virallinen luku ja oikea asukasmäärä on ainakin talvisin paljon pienempi - saavat ylläpidettyä huoltoaseman, postin, pankin, hotellin, taksin, peruskoulun, musiikkikoulun, teatterin, kaksi jalkapalloon tarkoitettua nurmikenttää, uimahallin, jäätelöauton ja jopa pienen golfkentän. Ja kaikki on kävelymatkan päässä. Kylässä on myös kalatehdas ja satama, jotka lammasfarmareiden lisäksi pitävät kylän pystyssä. Täältä puuttuu tosin poliisiasema, mutta sille on hyvä korvike: sheriffi. En muista nähneeni miehen kuin kerran enkä vielä ole saanut selville, minkälainen riidansovittelumies hän oikein on, mutta hän saa kaupungilta palkan. Ja hänen virallinen työnimikkeensä kaupungin kirjoissa siis todellakin on "sheriffi".

Ja kaikki ovat tuttuja keskenään. Olen uusi täällä mutta en silti pysty kävelemään pääkatua edes puoleenväliin tervehtimättä jotakuta. Vain muutaman vuoden täällä asuneet tuntevat jo käytännössä kaikki kyläläiset. Ja tietävät kaikki juorut. Tapaan tuon tuostakin uusia kyläläisiä, joita en muista edes nähneeni mutta jotka silti tietävät nimeni, suomalaisuuteni, työ- ja asuinpaikkani ja ties mitä muuta.

Talveksi kylä painuu sitten horrokseen. Kesällä turisteja on kylässä lähes sata joka päivä, mutta talvella, kun Tanskaan kulkeva matkustajalauttakin on tauolla, vain muutama satunnainen matkaaja eksyy kylään. Seyðisfjörður ei ole Islannin syrjäisimpiä paikkoja, mutta silti vuonosta johtaa pois vain yksi ainoa tie, jota pitää ajaa 30 km ennen seuraavaa asutusta eli idän metropolia Egilsstaðiria (2300 asukasta). Tie kulkee vuorten yli, joten talvella sekään ei ole aina käyttökelpoinen. Ja talveksi kaikki kesätyönuoret lähtevät takaisin Reykjavíkiin, Akureyriin tai vähintäänkin Egilsstaðiriin, joten naapurikaupungin alumiinitehtaalla työskentelevä 29-vuotias puolalainen David on lähin ikätoverini, jonka tiedän varmasti jäävän seudulle koko talveksi. Ikäjärjestyksessä seuraavat minua nuoremmat vakituiset talviasukit taitavat olla peruskoulun ylimpien luokkien oppilaita.

Minä ja David emme suinkaan ole kylän ainoat ulkomailta muuttaneet. Meitä on oikeastaan yllättävän monta kymmentä. Islanti on muutenkin todella kansainvälinen maa. Maa vetää tietysti puoleensa ensinnäkin mitä kummallisimpia - ja vähä-järkisimpiä - seikkailijoita. Eräskin hostellissa käynyt belgialaismies oli kävellyt 19 päivää karussa kivikkoerämaassa saaren halki pohjoisesta etelään. Ja rannikkotietä saaren ympäri liftaaminen on jo turistiklisee. Luulin jo päässeeni pakan pohjalle, kun Reykjavíkissa kaverin naapurihuoneessa asui italialainen, joka liftaamisen sijaan oli lähdössä kiertämään saarta samaa rannikkotietä pitkin ainoana kulkupelinään skeittilauta. Seyðisfjörðurin kyläläiset ja hostellin muut työntekijät tiesivät kuitenkin kertoa aiemmin keväällä kylässä käyneestä japanilaispojasta, joka Reykjavíkista lähdettyään oli siis jo hieman yli 1300 kilometrin kierroksensa puolivälissä. Hänen ainoana kulkuneuvonaan oli yksipyöräinen polkupyörä.

Ja edellä mainitsemani hollantilainen siis todellakin oli juuri tuonut maahan laivalastillisen kannabista. Hollannin poliisi oli vihjannut Seyðisfjörðurin sataman tulliviranomaisille, että mies on laivoineen tulossa, mutta kyläjuorut kertovat salakuljettajan osanneen varautua tähän. Viereisestä kylästä oli lähtenyt joku hollantilaismiehen liikekumppani kalastaja-aluksellaan merelle. Kannabislasti oli vaihdettu avomerellä kalastusveneeseen, eikä kukaan tietenkään tarkasta mereltä palaavia paikallisia kalamiehiä. Koirat olivat nuuskineet hollantilaisveneen läpikotaisin mitään löytämättä.

Mutta matkailijoiden lisäksi on siis paljon myös (meitä?) maahanmuuttajia. Etenkin Davidin maanmiehiä. Työvoimatoimiston sivusto on netissä kahdella kielellä eli islanniksi ja puolaksi. Mutta muualta ja etenkin länsimaista tulleita elämänetsijöitä on myös paljon. Reykjavíkissa kansainvälisyyden vielä ymmärsi ja siihen tottui. Ei ollut mitenkään tavatonta, että keskustan baarissa tiskin kummallakaan puolen ei osattu islantia. Mutta Seyðisfjörður on jo ymmärryksen rajoilla. Tänne muuttaminen vaatii tarinan. Olen yrittänyt raapia niitä kasaan kylän maahanmuuttajien jutuista. Jokainen täällä asuva ulkomaalainen on nimittäin jollakin tavalla omanlaatuinen, eikä välttämättä lainkaan samanlainen seikkailijaluonne kuin Reykjavíkin ulkomaalaiset.

Yksi parhaita ystäviäni täällä on esimerkiksi Japsy, hostellin alakerrassa työskentelevä intialainen hierojanainen, joka iloisuudestaan ja puheliaisuudestaan huolimatta ei halua juurikaan poistua kylästä. Kysellessäni, miksi hän alunperin oikein tuli tänne, hän vastaa epämääräisesti sen olleen vain hullu päähänpisto. Hän meni naimisiinkin keväällä - ei siis täällä Seyðisfjörðurissa vaan Intiassa. Intialaisen tavan mukaan vanhemmat olivat järjestäneet koko avioliiton. Hän meni kotiin Intiaan, tapasi aviomiehensä ensimmäistä kertaa kaksi päivää ennen häitä ja tuli takaisin Islantiin kaksi päivää häiden jälkeen. Aviomies ei saa tänne työ- eikä oleskelulupaa vielä pitkään aikaan.

Japsyn hieromaklinikan vieressä on Ólen - en ole varma kirjoitusasusta - pieni huone, jossa hän nukkuu arkiyönsä. Óle on hiljainen ja vetäytyvä brasilialaismies, joka työskentelee sairaalan keittiöosastolla irlantilaisen Lucyn kanssa belgialaisen pääkokin Wouterin alaisuudessa. Heidän tarinoitaan en vielä tiedä, mutta Lucy ei ainakaan halua, että hänet sekoitetaan keskusteluissa känni-Lucyyn. Känni-Lucy on kylän laitamilla asuva toinen pohjoisirlantilainen nainen. Selvin päin hän ei juurikaan kerro tänne tulonsa syistä. Humalassa hän on sanonut olevansa entinen IRA:n jäsen. Kylässä on ihmisiä, jotka väittävät tietävänsä sen olevan totta.

Känni-Lucyn ja monet muutkin kyläläiset minulle esitteli kesän alussa Richard. Hän oli hostellin aiempi työntekijä, jonka tilalle minut palkattiin, koska viranomainen hoksasi tämän höperön amerikkalaisen olleen maassa laittomasti jo lähes vuoden ja antoi karkotusmääräyksen. Hän sai olla täällä vielä kesäkuun ensimmäisen viikon ja opasti minua kaikenlaisissa asioissa. Richard, välittömin koskaan tapaamani henkilö, on tässä kylässä jo käsite - kylähullu, josta kaikki pitivät paljon mutta jota kukaan ei ottanut täysin vakavasti. Hän voi aloittaa keskustelun kenen kanssa tahansa, milloin tahansa ja aivan mistä tahansa. Alunperin Richard oli taksikuskina Los Angelesissa parikymmentä vuotta sitten, mutta jäi niin pahaan heroiinikoukkuun, että ajeli taksiaankin täysin höyryissä. Kolaroituaan tarpeeksi monta taksia hän oli taksit omistaneelle venäläismafialle niin paljon velkaa, että hänen oli lähdettävä kaupungista karkuun. Siitä oli alkanut hänen maailmankierroksensa. Richardin luontainen seikkailuperiaate on kuin saduista: mene uuteen paikkaan, ystävysty siellä ihmisten kanssa, ja he auttavat sinut seuraavalle pysäkille. Richard ystävystyi hostellin omistajan Thóran kanssa Skotlannissa ja sai siten työpaikkansa täältä. Täältä Richard lähti Ukrainaan. Viime kuulemani mukaan hän oli palannut Kaliforniaan oltuaan kesän jonkun tapaamansa elokuvaohjaajan talonmiehenä Kiinassa ja jouduttuaan sen jälkeen kodittomaksi Japanissa.

Sivuhuomio: huomasin, etten ole vielä ottanut kunnon kuvaa Thórasta, vaikka olen hänen kanssaan tekemisissään päivittäin. Mutta hän on sekä käytökseltään että kasvoiltaan kuin Nuppu-täti + 10 ikävuotta! Eli mahtava täti!

Eräs toinen moottoriturpa, jolle Richard minut myös esitteli, on yli-innokas keski-ikäinen englantilainen remonttimies Rob, joka tuli tänne saatuaan täydellisen hermoromahduksen. Hän istuskelee pienessä pizzeriakahvilassa juomassa omasta pepsipullostaan, ja kertoo joka päivä tarinaa ensimmäisestä vaimostaan, joka pahoinpiteli häntä. Rob on ison jääkaapin kokoinen äijä mutta kiltti mies. Kaikki pitävät hänestäkin. Hänellä on nyt Englannissa uusi vaimo, joka neljä vuotta sitten sanoi, että Robin pitää viimeistään kahden vuoden täälläolon jälkeen muuttaa takaisin Englantiin. Vaimo muuttaa tänne talvella.

Pelaamme Robin, Wouterin, Davidin ja Nikolaksen kanssa korttia tai lentopalloa aina keskiviikkoisin ja torstaisin. Nikolas on slovenialainen. Häntä nauratti, kun sanoin kesän alussa tulleeni tänne vain kesätöihin siivoojaksi. "Niin minäkin tulin neljä vuotta sitten", hän nauroi. Hän tuli tänne neljä vuotta sitten kesätöihin hotellin siivoojaksi. Kerroin hänelle myöhemmin päättäneeni sittenkin jäädä tänne talveksi ja saaneeni töitä sairaalasta. Hän nauroi vielä enemmän ja sanoi: "Niin minäkin sain neljä vuotta sitten!"

Niin. Nikolas omistaa täällä nyt ravintolan.


Bless,
Mahtias (islantilaisten tapa lausua nimeni)