keskiviikko, 24. marraskuu 2010

Ritari ja kakkalakki, osa 1

Tänne taas. Tämä erittäin pitkä teksti pitää sisällään lingvististä päänsärkyä, kaksi tietokilpailua ja Suomeen haluavan mummon. 

Elämä Seyðisfjörðurin talvessa on päässyt arkiintumaan rytmiinsä, joten nyt ei oikeastaan ole kovin paljoa uutta kerrottavaa. Hostelli suljettiin talveksi, joten muutin sieltä yhden tutun yksinhuoltajaäidin yläkertaan alivuokralaiseksi. Ja Islannin politiikassa kiehuu taas. Lähestyvät perustuslakineuvoston vaalit puhututtavat, kuten myös julkisen terveydenhuollon alasajo. Säästösuunnitelmat hirvittävät monia, ja ympäri maata on taas osoitettu mieltä terveydenhuollon puolesta. Saa nähdä miten käy työpaikalleni täällä syrjäkylän sairaalassa. Toistaiseksi voin kuitenkin olla siivoojana ja auttaa siellä asuvia vanhuksia. Työ on muuten ihan mukavaa, mutta työajat kismittävät välillä. Kahdeksan tunnin työpäivä tarkoittaa sitä, että töihin mennään klo 8:00 tai 9:00, tullaan neljän tunnin päästä takaisin kotiin, mennään taas uudestaan töihin puoli kuudeksi ja lopetetaan puoli kymmeneltä illalla. Parin tunnin katko keskellä päivää on yhtä tyhjän kanssa ja kelpaa lähinnä päiväunitauoksi, eikä illalla paljon viitsi tehdä enää, jos töihin pitää palata taas kahdeksalta aamulla. Näitä päiviä on joka toisella viikolla kuusi kappaletta, joten viikon jälkeen tuntuu siltä, ettei paljon muuta ole tullutkaan tehtyä kuin käytyä töissä. Joka toinen viikko on sitten puolet vähemmän töitä eikä iltavuoroja laisinkaan, joten voi tehdä vähän muutakin, kuten esimerkiksi kirjoittaa tänne.

Tämänkertaisena blogitarkoituksenani on purkaa tuntojani islannin kielestä. "Osa 1" ennakoi sitä, että tästä riittää enemmänkin sanottavaa tulevaisuudessa. Meillä on islannin kanssa vielä monta taistoa väännettävänä. Tavoitteenani oli, että vuodenvaihteen jälkeen en enää joutuisi käyttämään englantia islantilaisten kanssa. Aikarajaa on kuitenkin hieman lykättävä, ja tämä tilitys auttaa toivottavasti ymmärtämään, miksi. Välttävistä ruotsintaidoista on jonkin verran apua, mutta kyseessä on silti aivan eri kieli. Suhteeni ruotsiin on kuitenkin muuttunut ainakin kolmella tapaa.

(1) Ymmärrän ruotsia paremmin kuin ennen. Jonkinlainen skandinaavisten kielten taju on ehkä päässyt kehittymään. Katsoin yhden ruotsalaisen kanssa espanjaksi puhutun elokuvan (Ché) ruotsinkielisillä tekstityksillä, koska englanninkielisiä ei ollut saatavilla. Ei vaikuttanut elokuvaelämykseen kovin merkittävästi.

(2) En osaa enää puhua ruotsia. Kesällä jokunen ruotsalaispentele yritti hostellissa alkaa kiusata ruotsiksi kysymyksillään. Yritin keskittyä, mutta vastailin änkyttäen jonkinlaisella ruotsi-islanti -keitoksella, josta ei olisi ottanut selkoa islantilainen sen paremmin kuin ruotsalainenkaan. Mutta "inte" ei ollut enää "inte" vaan "ekki".

(3) Arvostan ruotsia nyt enemmän kuin koskaan. Islanti on skandinaavisista kielistä vanhoillisin, etenkin kieliopiltaan. Sitä tarkastelemalla voi tehdä päätelmiä siitä, miten håkanitkin vielä toissavuosituhannella haastelivat. Aina siihen asti kunnes håkan totesi, että kuulkaas nyt kaverit, ei meidän nårmaalipulliaisten elämissä ole sellaisia salaisuuksia, että ne pitäisi koodata kaikenmaailman sijamuotojen ja persoonamuotojen väliseen solmuun. Viis siitä, että kyseessä on ollut tahaton kollektiivinen prosessi - islannin kielioppiin tutustuessa alkaa arvostaa sitä suunnatonta vaivaa, jonka ruotsalaiset ovat nähneet järkeistäessään kielioppiaan muinaisskandinaavisesta nykyruotsalaiseen. Tämä on tietysti joidenkin kielifiilien ja kulttuuriretostelijoiden mielestä kielen köyhtymistä. Nämä jotkut kielifiilit eivät ole niitä joitakin oikeita ihmisiä, jotka yrittävät opetella ulkoa, miten adjektiivi taipuu sadassakahdessakymmenessä eri kieliopillisessa tapauksessa - ei siksi, että opetteleminen on heidän mielestään kovin mielenkiintoista, vaan koska heidän on oikeasti käytettävä niitä oikeita muotoja elleivät halua puhua kuin Tarzan. 

Esimerkiksi kelpaa vaikkapa sanojen jakautuminen eri sukuihin. Ruotsista kolmas suku on jo karkotettu, ja on vain en ja ett; suomalaiset ovat ymmärtäneet pysäyttää sanasuvut jo Tornionjoella. Mutta uskollisina germaaneina islantilaiset jauhavat yhä edelleen saksalaisten tapaan kolmessa eri suvussa eli maskuliineina, feminiineinä ja neutreina. 

Mutta saksakin on vielä melko kesy kieli sukujaottelussaan. Islannin kolmijaon ainoa erityishankaluus ei ole se, että sanoilla ei ole lainkaan artikkeleita paljastamassa sanan sukua. Kun törmää uuteen sanaan, niin suvun voi tietysti joskus päätellä sanan päätteestä, käydä tarkistamassa sanakirjasta ja huomata päätelleensä väärin. Ur-loppuinen substantiivi on joko maskuliininen yksikkö tai feminiininen monikko ("strákur" = poika, "stelpur" = tytöt). Ar-loppuinen substantiivi on joko maskuliininen monikko, feminiininen monikko tai sitten feminiininen yksikkö genetiivissä (strákar = pojat, girðingar = aidat/aidan). Ota näistä nyt selvää. A-loppuisia substantiiveja on niin paljon sekä yksikössä että monikossa ja ties missä eri suvuissa ja sijamuodoissa määräisinä ja epämääräisinä, joten niistä en jaksa edes aloittaa. Islannin kielessä on muitakin suvutusseikkoja. 

Ohitetaan nyt nopeasti mainiten esimerkiksi se, että tervehdyksiä on erisukuisia ("Sæll!" kahdella l-kirjaimella miehiä tervehdittäessä, pelkästään "Sæl!" naisia tervehdittäessä). Nominien sukulaissuhteita on lisää, sillä miksi vain substantiiveilla olisi sukulaisia? Enkä nyt tarkoita sitä, että adjektiivit taipuvat kaikissa kolmessa eri suvussa eri tavalla - tietysti! Enkä pelkästään sitä, että hän-pronomini on luonnollisesti myös taivutettu eri sukuihin. "Hann" on maskuliininen hän, "hún" on feminiininen hän ja "það" on neutriversio. Jäljempänä seuraa enemmän noista islannin iloisista aakkosista, tämä on saatava ensin ulos. Sillä vaikka "það" on jonkinlainen versio suomensanalle "se", niin "hann" ja "hún" eivät ole mitenkään ihmisiin sidottuja nekään, vaan niillä voi viitata mihin tahansa objektiin, jolle on olemassa maskuliininen tai feminiininen sana. "Hann" voi viitata mieheen tai sohvatyynyyn ("sófakoddi"). "Hún" voi viitata naiseen tai pyykkipoikaan ("þvottaklemma"). "Hún er sjö" voi tarkoittaa joko että tyttö on 7-vuotias tai että kello on seitsemän, kontekstista riippuen. Mutta pronominien suvut eivät rajoitu vielä tähänkään. Jossakin konservatiivisessa esihistoriassa pojat vielä leikkivät vain poikien kanssa ja tytöt tyttöjen kanssa - ja neutrit neutrien kanssa? - ja islanti päätti säilyttää jaon. He-pronomini on suvuttautunut aivan samalla tavoin. "þau" on neutreihin viittaava monikon kolmas persoona - ja myös sekä maskuliinisia että feminiinisiä sisältäviin ryhmiin viittaava - kun taas "þeir" ja "þær" viittaavat järjestyksessä miesryhmiin ja naisryhmiin. Tai sohvatyynyihin ja pyykkipoikiin. 

Monikon kolmas persoona on kuitenkin ikävän epäselvä. Se ei kerro kuinka monesta yksilöstä on kyse. Noh, tätä vartenhan on tietysti lukuja ilmaisemassa kuinka monesta miehestä, naisesta, sohvatyynystä ja pyykkipojasta puhutaan. Eiköhän suvusteta. Islannin luku yksi on erinäköinen maskuliinissa, feminiinissä ja neutrissa: einn, ein, eitt. Riippuu luonnollisesti siitä, puhutaanko yhdestä miehestä, yhdestä naisesta, sohvatyynystä, pyykkipojasta vaiko jostakin neutrisukuisesta. Mutta ei paha, nuo muistaa. Jatketaan kakkoseen: tveir, tvær, tvö. Nyt ollaan jo vieraammilla vesillä, vähän kauempana saksaa ja ruotsia muistuttavista turvallisista satamista. Vaan hei, nuo tveir ja tvær muistuttavat kovin he-pronominin samansukuisia sanoja þeir ja þær. Kyllä ne vielä muistaa toistensa avulla. Kaikki useampaan ihmiseen tai objektiin viittaavat luvut siis lausutaan jokseenkin noilla päätteillä eri suvuissa? Luvut kolme ja neljä ovat varmaan jo helpommin opeteltavissa. 

þrír, þrjár, þrjú. Fjórír, fjórár, fjögur. 

Moni ohjeistaa, että raivostuessaan väkivaltaisten ajatusten partaalle on hyvä laskea kymmeneen, jotta tulisi järkiinsä. En olisi itse vieläkään oppinut laskemaan islanniksi kymmeneen vaan olisin vieläkin raivoissani, ellei joku bjarni olisi joskus muinoin tullut järkiinsä jo laskettuaan neljään ja ähkäissyt, että ei kuulkaa jätkät, nyt suvut suohon, se jatkuu tästä fimm, fimm, fimm, sex, sex, sex ja sjö, sjö, sjö, ja ei mutinoita, ponimaj? Totta kai ne suvustetaan sitten myös kahdenkympin jälkeen. 21 on "tuttugu og einn/ein/eitt", 22 on "tuttugu og tveir/tvær/tvö", jne., kunnes 25 on joka suvussa vain yksinkertaisesti "tuttugu og fimm". Kuten myös kolmenkympin ja neljänkympin jälkeen ja niin edespäin, sillä ei sinne nyt uusiakaan numeraaleja enää voi ottaa. Joku roti. 

Muistan erään hämmästyttävän tilastoihmeen, joka islannin alkeiskurssin ensimmäisillä viikoilla tuli ilmi. Uuden kielen opiskelu alkaa monesti itsensä yksinkertaisen esittelemisen opettelemisella. Nimi, ikä, paikkakunta, perheenjäsenet, yms. Opettaja jakoi kaikille tunnin alussa taulukon, josta näki lukujen 1-4 eri sukumuodot, jotta voisimme kohta kukin vuorollaan ilmaista islanniksi, kuinka vanhoja olemme, kuinka monta siskoa, veljeä ja lemmikkiä meillä on ja kuinka monta vuotta olemme opiskelleet yliopistossa, ja käyttää lukujen korrekteja sukumuotoja riippuen siitä, minkä sukuisesta sanasta kulloinkin oli kyse. Kello oli kahdeksan torstaiaamuna. Me olimme kaikki 25-vuotiaita, viisi vuotta yliopistossa viettäneitä opiskelijoita. Kaikilla oli tasan viisi siskoa ja viisi veljeä; viisi kissaa, viisi koiraa ja lisäksi viisi kultakalaa kussakin viidestä eri akvaariosta eli yhteensä 25 kalaa. Myöhemmillä tunneilla piti kertoa, paljonko kello kuvitteellisesti on, ja se oli aina viittä yli viisi. Piti kirjoittaa simppeli dialogi tarjoilijan kanssa, ja tilasin viisi olutta. 

Yritän tappaa viimeisenkin kielifiilin opettelumotivaation muistuttamalla, että edellä mainitut ovat olleet vasta perusmuotoja. Ruotsissa sijamuodot sinnittelevät enää pronomineissa, mutta islannin sijamuodot elävät ja voivat hyvin. Perusmuodon lisäksi on kolme muuta sijamuotoa, samat kuin saksassa, eli akkusatiivi, datiivi ja genetiivi. Kaikki luvut taipuvat luonnollisesti niissäkin, aivan kuten muutkin nominit. Tiedän, että suomenkielinen saa nopeasti kuulla kunniansa valittaessaan sanojen sijamuodoista, mutta islannin kimuranttius ei johdukaan siitä, että neljä sijamuotoa olisi jotenkin liikaa. Se ei johdu edes siitä, että suomenkieliselle on joissakin tapauksissa täysin hämärän peitossa, miksi siihen kohtaan kuuluu juuri se sijamuoto, joka siihen nyt vain kuuluu. Jonnekin meneminen ilmaistaan esimerkiksi genetiivissä, esimerkiksi "til Íslands". Mutta kyse on siitä, että aivan kuten suomenkielessä on islannissakin "taivuttaminen" vain sarkastisen vahingoniloinen ilmaus siitä kirjainmyllystä, joka arpoo merkit sanan kuhunkin sijamuotoon. Vokaaleja tulee ja menee sekä sanan alusta, lopusta että keskeltä, ja konsonantteja katoaa tai pulpahtelee ties mistä väleistä, kun sanoja "taivutetaan". Kielitieteellisten huhujen mukaan sanoilla on aina jokin vartalo, joka säilyy samana kaikissa sijamuodoissa. Jos on, niin islantilaisen sijamuotodieetin jälkeen siitä alkuperäisestä perusmuodon vartalosta ei joskus ole jäljellä muuta kuin umpisuoli. Miettikää nyt sanaa "kaksi" yllä, vaikkapa neutrina. "Tvö". Totta, että suomen genetiivi "kahden" on ehtinyt perusmuodostaan jo melko kauas, mutta islannin "tveggja" ei kyllä jää hopealle. Muutamat nimetkin taipuvat käsittämättömillä tavoilla. Datiivimuodot nimistä Björn ja Anna ovat Birni ja Önnu. Noista raukkojen pitäisi sitten itsensä tunnistaa. Siis Önnu? Lausutaan "önny". Mikä anna sekin on olevinaan?

 

Saan tästä sopivan aasinsillan eteenpäin, vaikka islantilaisista nimistä olen tilittänyt monille varmasti jo aiemmin. Sanotaan nyt neutraalit asiat ensin pois alta: islannin nimilaki kieltää sukunimet. Elleivät ne sitten ole ulkomaalaisperäisiä. Ulkomaalaisissa medioissa islantilaisten patronyymejä (esim. Jón-nimisen miehen lapsi on Jónsson tai Jónsdóttir, Matiaksen lapsi Matiasarson tai Matiasardóttir) kohdellaan sukuniminä, mutta ne eivät ole. Joillakin on tietysti patronyymin sijaan äidin nimen mukaan annettu matronyymi. Se ei ole ennenkuulumattoman harvinaista, mutta se ei ole aina mikään ylpeydenaihe, sillä syy matronyymin antamiselle saattaa olla hyvinkin arkaluontoinen. Uuden vuokraemäntäni pojalla on matronyymi. En kehtaa vielä ainakaan kysyä, miksi. Joka tapauksessa henkilöihin viitataan joko kokonimellä tai vain etunimellä, myös mediassa, jossa ensin yleensä mainitaan kokonimi patronyymin tai matronyymin kera, minkä jälkeen käytetään kuitenkin vain etunimeä, ikään kuin sinunkaupat olisi jo tehty. Muistan hyvin ensimmäisen lukuisista "Islanti ulkomaalaisille" -luennoista, joilla kävin vuosi sitten. Esittelijä kertoi pääministeristä, että "Tämänhetkisenä pääministerinämme on Johanna", ikään kuin kyseessä olisi sekä hänen että kaikkien kuulijoiden naapuritalossa asuva täti. Toisaalta eräänkin matkailufirman mainoksessa sanotaan, Islannin turvallisuutta korostaen, että "Parasta Islannissa on se, että pääministerin puhelinnumero on puhelinluettelossa." En ole tarkistanut, pitääkö paikkansa. Mutta puhelinluettelossakin nimet aakkostetaan ensin etunimen ja sitten vasta patronyymin mukaan. Toisekseen islannin nimilaki kieltää myös toiset etunimet, elleivät nekin sitten ole ulkomaalaisperäisiä. Islantilaisilla on toisen nimen näköisiä nimiä, yleensä pieniä yksi- tai kaksitavuisia lisänimiä etunimen perässä kuten Eiður Örn tai Guðmunður Páll, mutta näitä kohdellaan aivan kuten suomen Jukka-Pekkaa tai muuta vastaavaa yhdysnimeä eli yhtenä ainoana etunimenä.

Monien mielestä islantilainen nimikäytäntö on varmasti kovin konservatiivinen ja patronyymiperinteen vuoksi suorastaan sovinistinen. En ole sovinisti enkä varmasti konservatiivi, joten yritän sanoa käsitykseni kuulostamatta sellaiselta. Se on vaikeaa. Mutta yritän.

En voi kylliksi syyttää islantilaisia naistennimiä siitä, ettei minulla vielä ole islantilaista tyttöystävää. Islanti on hieno kieli miesten nimeämiseen. Baldur, Bragi, Guðmunður ja kumppanit ovat salskeita nimiä. Naistennimet ovat, noh, sanotaanko että ne herättävät omanlaisiaan assosiaatioita. Voi olla, että se jokaisen sisällä asuva pieni tasa-arvovaltuutettu sanoo nyt tähän, että miesten- ja naistennimiin on sovellettava samoja esteettisiä kriteerejä eikä vaadittava naistennimiltä viehkeyttä ja miestennimiltä uljautta, mutta ottakaahan nyt sitä tasa-arvovaltuutettuanne reveleistä kiinni ja istuttakaa rehellisen kielitajun ääreen. En osaa kirjoittaa virallisia universaaleja ääntämisohjeita, mutta laitan hakasulkeisiin sellaisen ääntämisohjeen, jonka voi lukea kuin suomalaisen sanan, jotta ääntämys suurinpiirtein osuisi kohdalleen ja jotta kantani nyt varmasti valkenee herrarouva tasa-arvovaltuutetullekin. Ragnbjörg [ragnbjörg]. Onko Ragnbjörg aerobic-kilpailun vaiko kapakkatappelun voittaja? Entä Hjördís [hjördis]? Entä Guðný [gydtni]? Onko Bjarney [bjardnei] naapurin tytär vai naapurin koira? Tai Hrafnhildur [hrapfnhildyr]? Tai Harpa [harpa], joka pienellä kirjoitettuna tarkoittaa muuten sitten ihan kirjaimellisesti harppua? Menet naimisiin islantilaisen kanssa, saatte lapsia ja hän haluaa antaa kaksostytöillenne nimet Guðlaug ja Droplaug [gydtlöög ja droplöög]? Näitä ei tarvinnut poimia mistään harvinaisten naistennimien tai harvinaisen rumien naistennimien listasta. Jo se, että on kymmeniä erilaisia naistennimiä, jotka päättyvät -björg tai -borg, riittää mielestäni osoittamaan islannin esteettisen jälkeenjääneisyyden. En ihmettele lainkaan sitä, että nuoremmista naisista ja tytöistä kovin moni on Anna, Sandra, Kristín, Katrín tai jotakin muuta universaalia ja että jokainen tuntemani Ingibjörg esittäytyy nimellä Inga. Ymmärrän täysin. Minulla on teoria. Ehkä saagojen kultaisina aikoina, jolloin laki ja järjestys olivat vieraita, oli naisten itsepuolustuksen kannalta eduksi, että nimessäkin on vähän enemmän kuin ripaus miehistä väkivaltaa. Mutta tämän vuoksi kannatan -son ja -dóttir -päätteisten patronyymien ja matronyymien säilyttämistä. Antakaa nyt edes jokin mahdollisuus nimilistoja lukiessa tietää, kumman yleisvessan käyttäjästä on kyse. Muuten minä laitan ne kaikki miestenvessaan. Laitan tähän tietokilpailuksi nimilistan, ja saatte arvata, onko kyseessä miehen vai naisen etunimi. Jos en itse tietäisi, sanoisin, että ne ovat kaikki miestennimiä. En edes viitsi aiheuttaa päänvaivaa millään luovilla moderneilla nimillä kuten Rökkvi (mies) tai Dögg (nainen), vaan tässä nyt on ihan perinteisen islantilaisen nimitajun mukaisia etunimiä. Vain kaikki oikein arvannut saa sanoa mielipiteitäni moukkamaisiksi. Muut tulkoot aidan tälle puolelle. Laitan oikeat vastaukset tekstin loppuun. (Lopussa on myös toisen tietokilpailun vastaukset, joten kurkistakaa varoen, kun tarkistatte näitä.)

(1) Arnfinnur [ardnfinnyr]
(2) Auður Ösp [öidtyr ösp]
(3) Heiðar [heidtar]
(4) Álfheiður [aulfheidtyr]
(5) þórinn [thourinn]
(6) þórunn [thourynn]
(7) þórgerður [thourgerdtyr]
(8) Björgvin [björgvin]
(9) Brynjólfur [brinjoulfyr]
(10) Gylfi [gilfi]
(11) Sigurveig [sigyrveig]
(12) Sigurður [sigyrdtyr]
(13) Sigfriður [sigfridtyr]
(14) Ásdís [ausdis]
(15) Gunnleyfur [gynnleifyr]
(16) Gudrún [gydrun]

 

 

Ääntämisohjeita on hankala kirjoittaa aivan täsmällisiksi. Aakkosista eniten ongelmia tuottaa ð-kirjain. Sen ääntämistä on kirjoittamalla hankalaa kuvailla tai antaa esimerkiksi suomen tai minkään muunkaan kielen sanaa, jossa äänne esiintyisi ihan samanlaisena. En väitä lausuvani sitä itse oikein. Se on jonkinlainen lyhyt ja terävä suomalaisen t- ja h-äänteiden th-sekoitus, jossa on vivahdus d:tä - tai sitten d- ja t-äänteen dt-sekoitus, jossa on vivahdus h:ta. Päädyin käyttämään lyhennettä dt, koska se on mielestäni lähempänä kuin th tai dh, ja dth antasi väärän kuvan äänteen pituudesta. Sitten on tietysti þ-kirjain, joka on tismalleen sama pehmeä th-äänne kuin englannin sanassa "thing". Æ-kirjain äännetään kuten suomeksi äännettäisiin ai, ja hatulla varustetuille vokaaleille on jokaiselle eri ääntämisohje. Islantilainen á lausutaan kuten suomeksi lausuttaisiin au, ó kuten ou, ú ihan kuten u (normaali islantilainen u lausutaan kuten suomeksi y) ja é kuten je, minkä vuoksi é on yhä virallisesti konsonantti. Islannin í lausutaan hieman kuten i mutta terävämpänä, lopussa hieman j-äänteeseen taipuvana. Normaali i on hieman latteampi i ja muistuttaa hieman e-äännettä. Lisäksi y lausutaan ihan samalla tavoin kuin i ja ý samalla tavoin kuin í. Ei siis ainoastaan ulkomaisen kielikorvan mukaan, vaan ne on aina tarkoitus lausua tismalleen samalla tavoin. Tämän kaiken lisäksi on tietysti kirjainyhdistelmien ääntämisohjeita, joihin päästessä alkaa jo mennä ikä ja terveys. Islannin "au" muuttuu lausuttaessa aivan kuin pitkäksi suomen ö-äänteeksi tai sitten öi:ksi, "fn" muuttuu pn:ksi tai pfn:ksi, "rn" rdn:ksi, "hv" kv:ksi, "kk" hkk:ksi, "tt" htt:ksi ja opiskeluinto koti-ikäväksi. Unohtamatta surullisenkuuluisaa kahden L:n muodostamaa geminaattaa, joka kuulostaa siltä kuin joku olisi tukehtumassa rypsiöljyyn ja yrittäisi kielellä lipoen kakia sitä kitalakea pitkin ulos nielusta. Viime kevään vitsinä olivat ulkomaiset tv-toimittajat, jotka yrittivät ääntää Eyjafjallajökull-tulivuoren nimen oikein, mikä tuplaällän vuoksi, noh, ei oikein onnistunut. Olen yrttänyt sanoa täällä ihmisille, että se oikea ääntämistapa on jo ihan tarpeeksi huvittava.

 

Kieliopiltaan tärähtänyt islanti on sanastoltaan kuitenkin lapsekkaan riemastuttava. Sijamuotoihin taivuttamisen lisäksi sanasto tekee islannista hyvin suomimaisen skandinaavisen kielen. Monien sanojen kirjoitus- tai lausumismuoto on tismalleen sama. "Nunna" on nunna ja "hella" on hella. "Múrari" sekä lausutaan islanniksi että on suomeksi ihan vain muurari. Tietysti on sanoja, jotka näyttävät suomalaisilta sanoilta ja joskus myös ovat, mutta merkitsevät islanniksi jotain muuta. "Kassi" on suomeksi laatikko, ja "pappi" on pahvi. Lempisanojani tällaisista ovat "ritari" ja "kakkalakki". Jälkimmäisen juuret ovat samat muissakin germaanisissa kielissä, mutta saksan "der Kakerlak" ja ruotsin "kackerlacka" eivät kuitenkaan kakkalakin tavoin kerro suomalaiselle sitä, mitä torakka nimenomaan on: ärsyttävä ja niin vähäarvoinen pikkutihulainen, ettei siihen kannata tuhlata edes kunnon voimasanaa. Ja hoksattuani sanan "ritari", aloin miettiä, löytäisinkö täältä jostakin avoimen työpaikan sihteerinä, ihan vain, jotta saisin sellaisen erittäin virallisen rintaan kiinnitettävän nimilärpäkkeen, että "Matias Karjalainen, RITARI", ja työsuhteen päätyttyä kuolemattoman CV-merkinnän. 

Islannissakin on sanoja, joille ei ole vastinetta kovin monissa muissa kielissä. En tiedä kieltä, johon "feðgar" kääntyisi yhtenä sanana. Feðgar on monikko, jolle ei varsinaisesti ole yksikkösanaa. Se tarkoittaa isää ja poikaa tai isää ja poikia - heidän muodostamaansa parivaljakkoa tai joukkiota. Aivan kuten vanhemmille, sisaruksille tai serkuksille on oma yksittäinen monikkosana, on islannissa ainakin yksi sukupolvesta toiseen ulottuva simppeli monikkosana. Äiti & tytär -monikkoon en ole vielä törmännyt. 

 

Lisäksi ihailen sitä tekopyhyydestä riisuvaa oivallusta, joka on täytynyt olla mielessä verbin "kúra" väläyttäjällä. Verbillä on kaksi ja vain kaksi merkitystä, ja ne eivät ole lähimainkaan synonyymejä tai mitenkään samanlaiseen toimintaan viittaavia. Kuitenkin jokainen opiskelija tietää, että kun on aika puhua rehellisesti, niin nuo kaksi merkitystä osuvat aina samaan asiayhteyteen. Laitan tähän lainauksen sanakirjasta: 

kúra
(1) pingottaa, päntätä; kúra fyrir próf pingottaa kokeeseen; kúra yfir þýsku päntätä saksaa
(2) torkkua 


Kovin suomimaiseksi islannin tekee etenkin sen puhdaskielisyys. Puolustustahto lainasanoja vastaan on täällä luja. Maan kielihistorian varrelta löytyy lukuisia islannista huolestuneita eliaslönnroteja, jotka lainasanoja hätistelläkseen leiskauttelivat mitä mielenkiintoisimpia uudissanoja, yleensä pienistä yksinkertaisista sanoista koostuvia yhdyssanoja. Lönnrotin työpanosta mitenkään väheksymättä todettakoon, että islantilaisleiskauttelijoiden onnistumisprosentti on ollut paljon parempi; sellaisenkin sanan kuin "tónlista" (kirjaimellisesti suomennettuna säveltaide) yleistyminen saa suomalaisen hieman häpeilemään, että meillä puhutaan jostakin ihmeen musiikista. Ja jos ajatus television kutsumisesta näköradioksi huvittaa suomalaisia, niin tervetuloa. Televisiota varmaan sanottaisiin täällä näköradioksi, jos vain edes radiota sanottaisiin radioksi. Radio on mielenkiintoisesti "útvarp". "Varp" on hieman hankala suomentaa, mutta ulosheitto tai ulosheittäminen on ainakin hyvä yritys kirjaimellisesta käännöksestä sanalle "útvarp". Televisio on vuorostaan "sjónvarp" eli kutakuinkin näköheitto tai ehkä paremmin näkyheitto. Näitä on vaikka kuinka monta. Nykyisessä globaalissa ympäristössä lainasanojen hyökkäys on kasvanut väkivaltaisemmaksi, mutta kielenhuollon virallisia tehtäviä hoitava Árni Magnússon -instituutti jatkaa taistelua ja onnistuu aina välillä juurruttamaan tietokonepostin ("tölvupóstur") kaltaisia uudissanoja. 

Tietokoneposti on esimerkki helposti ymmärrettävistä keinotekoisista sanoista. Muita helppoja ovat esimerkiksi vanhat "eiginkona" ja "eiginmaður" eli omanainen ja omamies (vaimo ja aviomies) tai hieman uudemmat "raðherra" eli raatiherra (ministeri) sekä "útblásturgas" eli ulospuhalluskaasu (pakokaasu). Mutta on monia helmiä, jotka antavat aihetta olettaa, että historian eliaslönnrotit tai kieliinstituutin kesätyöntekijät ovat ottaneet hieman omaa lomaa ja ulkoistaneet sananleiskautusprosessin hetkeksi viereiseen päiväkotiin, jossa viisivuotiaat ovat kertoneet, miten asiat oikeasti ovat. Jotkin islantilaissanat eivät vain voi olla yli viisivuotiaiden oivaltamia, instituutin akateemikoista ja virkamiehistä nyt puhumattakaan. Laitan tähän tietokilpailuksi muutaman; yrittäkää keksiä, mitä näillä sanoilla on ajettu takaa. Nyt en velvoita täydelliseen suoritukseen, sillä olisin yllättynyt muutamastakin oikeasta arvauksesta. Ei saa luntata. Oikeat vastaukset ovat jälleen tuolla jäljempänä. Tai sitten ne voi kysyä joltakulta alle viisivuotiaalta. He tietävät nämä jutut. 

(a) maailmanviisaus (isl. "heimspeki")

(b) muuttolintukoti ("farfuglaheimili"); vinkiksi, että kyseessä ei ole linnunpönttö

(c) Talvitie ("Vetrarbrautinn")

(d) sinimies ("blámaður")

(e) kädestäottaa ("handtaka")

(f) poikaparit ("strákapör"); vinkiksi, että sanamuoto hämää, sillä kyseessä on teonnimi eikä kehenkään ihmiseen tai ihmisiin viittaava sana

(g) tuolinpiippu ("stólpípa")

(h) valoäiti ("ljósmóðir"); vinkiksi, että kyseessä ei ole aurinko

 

Yritän nyt täyttää tämän välin ties millä, jotta kysymykset ja vastaukset eivät näy samalla ruudulla. Valokuvia ei ole, sillä täällä on pimeää. Vuorikaamos kestää täällä vuononperukalla lokakuun puolesta välistä pitkälle kevääseen. Taivas on tietysti valoisa, mutta itse aurinko ei näyttäydy huippujen takaa. 


Ajattelin ensin täyttää tämän välin kertomalla kaikennäköistä sairaalan vanhustenosaston asukkaista. Etenkin eräästä vireästä ja uskomattoman hyväkuntoisesta 97-vuotiaasta mummelista, joka virkkaa, rupattelee ja seuraa radiouutisia päivät pitkät ja jota ihailen päästä varpaisiin. Tai eräästä toisesta mummosta, joka on jo lähes kommunikointikyvytön. Satuin kerran uuvuttavan iltavuoron lopuilla olemaan läsnä ruokapöydän ääressä, kun hoitaja kysyi tältä mummolta, minne tämä haluaisi nyt mennä - tarkoittaen jotakin vaihtoehtoa akselilta olohuone-makuuhuone-WC. Hoitaja kyseli vain tavan vuoksi, sillä kuten sanottua mummo ei yleensä enää kykene juurikaan vastaamaan. Mummopa löi nyrkillä pöytään ja töräytti: "Til Finnlands!" Halasin ja melkein itkin.

Tämän tarkempia juttuja en viitsikään enää laittaa. Sairaalan työntekijöillä on potilaiden yksityisyyden suojaksi vaitiolovelvollisuus, mutta uskoisin, että tällaisten nimettöminä ja ilman kovin arkaluontoisia yksityiskohtia kerrottujen ja suomeksi kryptattujen positiivissävyisten juttujen takia kukaan ei voisi kokea oman tai sukulaisensa yksityisyyden tulleen loukatuksi. Mutta tarkemmat tarinat jääkööt. Aiheutin jo tarpeeksi vahinkoa, kun ruokasalia siivotessani käytin kenties liian tuhtia lattianpesuaineseosta, minkä jälkeen eräs 90-vuotias asteli sisään ja liukastui, eikä välttynyt luunmurtumilta. Tapaus veti henkilökunnalta mielen apeaksi, mutta he ovat tottuneita vastaaviin onnettomuuksiin. Pari vanhainosaston vakioasukasta on jopa kuollut syksyn aikana - täysin luonnollisesti siis eli en luojan kiitos ollut mitenkään osallisena. Tunnelma vanhustenosaston työntekijöiden ja asukkaiden välillä on ehkä Suomen vastaaviin hoivakoteihin verrattuna erityisen läheinen, sillä pienellä paikkakunnalla lähes jokainen vanhustenosaston vakioasukkaista on jonkun hoitohenkilökunnan jäsenen isä, äiti, ukki, mummi tai muu sukulainen.

 

Jos edellisestä haluaa aasinsillan vähän kevyempiin aiheisiin, niin voi vaikka miettiä islannin sukulaisuussanoja. Mainitsemani "feðgar" on tietysti mielenkiintoinen kummajainen, mutta muuten sukulaisuus on täällä yksinkertaistetumpaa. Serkulle, tädille tai sedälle ei ole omaa yksinkertaista alkuperäistä islantilaissanaa, vaan sisaruksia, puolisoa, lapsia ja lapsenlapsia sekä vanhempia ja isovanhempia lukuun ottamatta kenestä tahansa sukulaisesta puhutaan yleensä vain sukulaisena, "frændi" tai "frænka". Mies- ja naissukulaiselle on siis tietysti suvustettu eri sanat - vaikka nykyisen metroseksuaalisen yhteiskunnan mahdollisia neutrisukulaisia ei olekaan vielä huomioitu. Minulla on teoria. Se liittyy toiveajatteluun. Aikoina, jolloin populaatio oli täällä nykyistäkin paljon pienempi, ei sukulaisten kanssa naimisiin meneminen ollut kovin tavatonta. Tällaisissa tilanteissa jokaista kuitenkin varmasti miellyttäisi, että kyseessä ei olisi sukulaisista kuitenkaan se täti- tai setäverkoston nuorin edustaja vaan edes pikkuserkku tai paremmalla onnella pikkupikkuserkku. Olen unohtanut tarkistaa, onko eräänlainen Islannin väestörekisteritietoja hyödyntävä Internet-sivusto olemassa tai onko se joskus ainakin ollut, sillä olen kuullut siitä monta huhua. Sivuston toimintaperiaate on tai oli ymmärtääkseni varsin yksinkertainen: 

Vaihe 1: syötä ensimmäisen henkilön sosiaaliturvatunnus ___________

Vaihe 2: syötä toisen henkilön sosiaaliturvatunnus ___________

Vaihe 3: Paina OK

 

Tulos: Heidän tarkka sukulaisuussuhteensa on ___________ 

Sivusto aiheutti kuulemma ymmärrettäviä sydämentykytyksiä pienten paikkakuntien nuoripareille. Kaikki tieto ei tee eetvarttia. Mutta jos sedät, tädit ja kaikki siitä eteenpäin niputetaankin vain yhden termin alle, voi frændin tai frænkansa kanssa pariutuva edes yrittää unohtaa, kuinka läheisestä frændiudesta tai frænkanudesta oikeastaan onkaan kyse, ja toiveajatella pikkuserkkuutta.


Nyt on jäljellä enää tietokilpailujen vastaukset.

 

 

 

 

 

 

 

 


Nimitietokilpailun vastaukset: 

(1) Mies - ardnfinnyrit ovat miehiä
(2) Nainen - öidtyröspit ovat naisia

(3) Mies - heidtarit ovat miehiä
(4) Nainen - aulfheidtyrit ovat naisia
(5) Mies - thourinnit ovat miehiä
(6) Nainen - thourynnit ovat naisia
(7) Nainen - thourgerdtyrit ovat naisia
(8) Mies - björgvinit ovat miehiä
(9) Nainen - brinjoulfyrit ovat naisia
(10) Mies - gilfit ovat miehiä
(11) Nainen - sigyrveigit ovat naisia
(12) Mies - sigyrdtyrit ovat miehiä
(13) Nainen - sigfridtyrit ovat naisia
(14) Nainen - ausdisit ovat naisia
(15) Mies - gynnleifyrit ovat miehiä
(16) Nainen - gydrunit ovat naisia

 

 

Toisen tietokilpailun vastaukset näkee selaamalla pitkälle alaspäin

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sanatietokilpailun vastaukset: 

(a) maailmanviisaus ("heimspeki")
Tämän joku saattoikin arvata. Ellen ole jo kertonut. Islantilaisen lainasanavihan havaitsin jo vuosi sitten yliopistolla. Yhtäkään latinasta livahtanutta tai muutenkaan tutunoloista tieteennimeä ei näkynyt. Kemistit, fyysikot ja biologit harrastelevat siellä järjestyksessä ainetiedettä ("efnafræði"), olemustiedettä ("eðlisfræði") ja elämätiedettä ("líffræði"). Itse sain siis kunnian opiskella maailmanviisautta, joka on täydellinen viisivuotiaansana filosofialle. Jos joku väittää filosofeja koppaviksi, kun nimeävät tieteensä noinkin suurin sanoin, niin voin vain huomauttaa, että "heimspekingur", joka on suomeksi filosofi - ja suoraan suomennettuna varmaankin sitten maailmanviisastelija - on niin lähellä adjektiivia "heimskur", että kyseessä ei voi olla sattuma. "Heimskur" tarkoittaa tyhmää. 

(b) muuttolintukoti ("farfuglaheimili")
Ehkäpä tämänkin joku arvasi? Olin kesän töissä muuttolintukodissa. Ihmiset lentävät tänne kesällä lämpimistä maista, yöpyvät majataloissa, ja lentävät ennen talvea kotiin. 

(c) Talvitie ("Vetrarbrautinn")
Tämä nyt on aivan selvästi viisivuotiaansana. Mutta niin on tietysti myös Linnunrata. Katsokaa nyt niitä kuvia! Aivan selvästi jokaisessa galaksissa on talvi meneillään, mikä ajaa planeettojenväliset muuttolinnut radoilleen. 

(d) sinimies ("blámaður")
Kuka arvasi, että poliisi? Ei. Täällä ei pelätä mustaa miestä, vaan sinistä. Nimitys on luonnollisesti loukkaava ja rasistinen, vaikka rasistisempiakin on, mutta laitoin sen tänne, koska en vain voinut mitenkään käsittää viisivuotiaan oivallusta tässä kohtaa. Sininen? Sinimies... sinisestä Afrikasta? Mutta minulla on teoria, montakin. Onko islantilaiseen päiväkotiin eksynyt joku ylpeä rastafariviisivuotias propagoimaan, että kaikki afrikkalaista syntyperää olevat ovat siniverisiä? Vai tähtääkö viisivuotias rasisti kauas tulevaisuuteen valmistautumalla ulkoavaruudesta tulevien maahanmuuttajien haukkumiseen? Keksikää itse parempi selitys! Onhan se toisaalta myös epäeksaktia nimittää kaikkia vähänkään afrikkalaisella pigmentillä varustettuja mustiksi, sillä harva on todella mustaihoinen - sen enempää kuin euraasialainen on todella valkoihoinen. Mutta että sininen? Ehkä viisivuotias yrittääkin rasistisen nimittelyn sijaan tehdä pilaa koko jyrkästä ihonvärijaottelusta valkoihoisiin ja... sini-ihoisiin? 

(e) kädestäottaa ("handtaka")
Tässä kohtaa viisivuotias on ainakin lain oikealla puolella. Naiiviuden voi hänelle vielä suoda anteeksi. Seurattuani islantilaista poliisia työssään niin paikanpäällä viikonloppuöinä kuin parin vuoden takaisilta mielenosoitusvideoiltakin, voisin kertoa viisivuotiaalle, että pidättäminen ei aina ole mikään hellän isällinen kädestä kiinni ottaminen ja opastaminen takaisin kaidan polun varrelle vaan että kyseessä on monesti melko väkivaltainen operaatio. Siitä saattaa joku joskus jopa suutahtaa, kuten mielenosoittajat, jotka yrittivät murtautua poliisiasemalle pidätettyä toveriaan vapauttamaan. Ei poliisikaan voi mennä kävelemään käsi kädessä ihan kenen tahansa kanssa ilman kolmannen osapuolen mustasukkaista vastareaktiota. 

Sivuhuomautuksena vielä, että mitään poliisia muistuttavaa sanaa ei myöskään ole sanastossa. Poliisiautoissa lukee "lögreglan" eli lakijärjestys. Kansalle kyttä on ytimekkäästi pelkkä "lögga". 

(f) poikaparit ("strákapör")
Yksikköä ei tietääkseni yleensä käytetä - sillä harva viisivuotias tyytyy vain yhden tekemiseen. Päiväkodin tytöt ovat keksineet tämän ihan vain jotta voisivat helpommin vierittää poikien niskoille syyn myös kaikista tyttöjen tekemistä kepposista ja kolttosista. "Gera strákapör" eli tehdä poikaparit on suomeksi tehdä kepposet. 

(g) tuolinpiippu ("stólpípa")
Bongasin sanan sairaalasta, ja tämänkin logiikka oli aluksi käsittämätön. Mutta minulla on teoria. Islannissa on varmasti aiemminkin ajauduttu talouskriisiin, ja aiemminkin terveydenhuollon määrärahoja on leikattu kirveellä. Lastensairaalan viisivuotiaatkin potilaat ovat hoitajien irtisanomisten vuoksi joutuneet itse suorittamaan joitakin hoitotoimenpiteitä itselleen. Tässä kyseisessä tapauksessa heille on neuvottu jonkinlainen päälleistumismenetelmä, jolloin viisivuotias on oivaltanut, että tuolille valmiiksi pystyyn asetettu peräruiske on aivan selvästi ikään kuin tuolin oma savupiippu. Keksikää itse parempi teoria! Toinen teoriani oli, että ensiapuun tuotu narkkari on huumehöyryissään saanut hallusinaation, ja luullut itseään lääkäriksi ja tuolia potilaaksi, jolloin hän on antanut tuolille ensiapuhuoneesta löytämänsä peräruiskeen eli survaissut sen selkänojaan kiinni, minkä jälkeen hän on saanut aivan uuden hallusinaation ja tilanne onkin näyttänyt hänelle siltä, että tuoli polttelee jonkinlaista vesipiippua. Mutta tämä tuntui kovin häiriintyneeltä teorialta, ja sitä paitsi siitä puuttui viisivuotiaan rooli. Ja kun nyt tarkemmin ajatellaan niin onhan tuo päälleistumisteoriakin kieltämättä melko häiriintynyt. Unohtakaa koko juttu! Tuolinpiippu on peräruiske, ponimaj? 

(h) valoäiti ("ljósmóðir")
Tämä on näistä sanoista söpöin. Bongasin tämänkin sairaalasta. Ainoa teoriani on, että viisivuotiaalla on yhä edelleenkin ollut häilyvä muistikuva naisesta, joka auttoi hänet ensimmäistä kertaa valoon. Kätilö voi tietysti olla myös mies, mutta jos itse olisin, niin en ainakaan panisi pahakseni valoäidin titteliä.

 

  

Sjáumst!

Matias,
kúúraavien maailmanviisastelijoiden ritari ja poikaparien valoäiti kolmessa eri suvussa

lauantai, 11. syyskuu 2010

Seyðisfjörður

Islannin kesä oli lyhyt mutta kylmä. Etenkin täällä koillisessa. Kahtena päivänä oli yli 20 astetta lämmintä auringossa, joka ei muutenkaan kovin usein näyttäytynyt. Sumu täyttää vuonon kuutena päivänä viikossa. Silloin on kuitenkin mielenkiintoista kiivetä vuorelle; jos on tuuria, niin sumu jää huipun alapuolelle. Näkymä on mielenkiintoinen, kun vuonon toisella puolella olevat huiput nousevat sumun läpi kuin tyhjästä.

En kirjoittanut tänne keväällä enkä kesällä siitä yksinkertaisesta iloisesta syystä, että oli liian paljon tekemistä. Maaliskuun Grönlannin reissun jälkeen kaverit tulivat käymään Reykjavíkissa, minkä jälkeen odotti tenttijakso ja seminaaritöiden viimeistely, minkä jälkeen lähdin liftaamaan paikkoihin, joissa en ollut vielä käynyt, minkä jälkeen tulin käymään Suomessa, minkä jälkeen piti palata ja matkustaa tänne Koillis-Islantiin, Seyðisfjörðuriin, aloittamaan kesätyöt. Nyt on vähän rauhallisempaa.

Ég er íslenskur húsvörður og ræstingamaður núna. Minä olen nyt islantilainen talonmies ja siivooja. Kesä meni hostellin jokapaikanhöylänä. Hostelliin kuuluu kaksi rakennusta: pieni päärakennus kylän laitamilla vuorenrinteellä ja kaupungilta vuokrattu vanha sairaalarakennus kylän keskustassa. Olen asunut nyt jälkimmäisessä kolme kuukautta pienessä yläkerran huoneessa ja siivonnut, ottanut vastaan vieraita, maalannut ja hoitanut satunnaisia korjaustöitä, joita satavuotisessa pellillä kuorrutetussa puutalossa riittää. Elokuun puoliväliin asti hostelli oli täynnä lähes joka yö, joten kesä oli kiireinen mutta palkitseva. Hostellissa käy välillä mitä mielenkiintoisempia vieraita; eläkkeelle jäänyt skotlantilainen filosofianprofessori, slovakialaiset tv-saippuasarjan käsikirjoittajat ja hollantilainen kannabiksen salakuljettaja ovat vain muutamia poimintoja. Eikä kukaan edellytä hostellihenkilökunnalta niin etäisen korrektia etikettinäsäviisautta kuin viiden tähden hotellin pikkolopojalta, joten iltaisin voin ihan hyvin mennä ruokasaliin tai olohuoneen sohvalle vaihtamaan tarinoita.

Tuumasin kesällä, että ennen maisteriopintojen kunnollista aloittamista haluan ottaa edes jonkinlaisen aikalisän ensi kesään asti ja kerätä säästöön rahaa ja motivaatiota. Ajattelin ensin lähteä Turkuun töihin, mutta tässä kylässä on kova työvoimapula. Työpaikan hankkiminen kylän uudesta sairaalasta osoittautui viiden minuutin operaatioksi. Syyskuun alusta asti olen siivonnut siellä ja auttanut vanhustenosastojen hoitajia syöttämään ja juottamaan vanhimpia asukkeja, mikä on tämänhetkisten islannintaitojeni kannalta sekä haastavaa että hyödyllistä. Hoitajistakaan monet eivät puhu englantia, ja vanhoista asukeista hädin tuskin yksi ymmärtää muutaman sanan. Ainakin suljetulla alzheimer-osastolla on pärjättävä pelkällä islannilla, ei vähiten siksi, että useimmat potilaat unohtavat ulkomaalaisuuteni melko nopeasti.

Mutta kielimuurista huolimatta useimmat mummot ja papat ovat siellä mahtavan mukavia. Kun käyn siivoamassa Ragna-mummon huoneen tämä pyytää odottamaan hetken, köpöttelee hitaasti rollaattorin kanssa kaapilleen ja tuo sieltä pieniä suklaapatukoita tarjottavaksi. Otan yhden. Hän työntää taskuuni toisen. Lisäksi Alzheimer-osaston hoitajat tykkäävät kun käyn siellä siivoamassa, sillä Trausti-pappa on heille aina ärtynyt ja ärjähtelevä, mutta morjestaa minua aina iloisesti ja tulee pari sanaa juteltuamme hyvälle tuulelle. Opetteli jopa muistamaan nimeni, mikä ei kuulemma useimmiten enää onnistu hänen huonontuneen muistinsa vuoksi.

Alzheimer-osasto on tosiaan suljettu. Työt aloittaessani sain avaimen, en sen takia että pääsisin aamulla sisään vaan jotta pääsisin illalla päivän päätteeksi ulos. Lukot on ovissa käännetty ympäri, ja muutamista potilaista todella ymmärtää, miksi. Huonompikuntoiset tiedustelevat olinpaikkaansa viidentoista minuutin välein. Eikä kaikkia aina miellytä autetuksi tuleminen. Sain jo yhden maitolasillisen naamalleni, kun piti yrittää auttaa illalliskeiton lusikoimisessa.

 

Laitan tähän kuvakollaasin ennen kuin kerron lisää.

 


Kävin toukokuun viimeisellä viikolla Esjanin huipulla hyvästelemässä alhaalla näkyvän Reykjavíkin. Kuvassa liettualainen kämppäkaverini Mindaugas.

 


Näkymä hostellin päärakennuksen ikkunasta. Strandartindurin huippu vuonon toisella puolella.
 


 


Kolme kuvaa Strandartindurin rinteiltä kesän kauneimpina päivinä.


Seyðisfjörður


Seyðisfjörðurin pääkadulla kävelemässä.


Hostellina toimiva vanha sairaalarakennus, jossa asun ja työskentelen.


Paikallinen jalkapallopeli puoliajalla. Akureyrin sällit saivat turpiinsa 4 - 1.



Maalaismaisemissa kylän laitamilla


Kuvia napsinut Michael halusi itsestäänkin hienon kuvan.


Japsy, jonka saaminen filmille oli työn ja taistelun takana.

Seyðisfjörðurin vuosi on kaksijakoinen. Kesä on lyhyt mutta täynnä elämää. Festarikausi kesti kesäkuun puolesta välistä elokuun puoleenväliin ja sisälsi esimerkiksi merimiesjuhlaviikonlopun sekä viikon mittaisen taidefestarin. Ja siellä Suomessa tällaiset noin 700 hengen syrjäkyläyhteisöt ovat levittäytyneet kovin laajoiksi, mikä ymmärrettävästi passivoi yhteisön elämää. Seyðisfjörður on pusertunut vuorten väliin tänne vuonon perälle, joten se muistuttaa enemmänkin jonkin tiiviin suurkaupungin pientaloalueelta irti saksittua palaa, joka on jostakin syystä liimattu tänne keskelle kivikkoa. Palveluiden määrä myös yllättää. Sairaalan ja hostellin lisäksi 700 asukasta - mikä on vain virallinen luku ja oikea asukasmäärä on ainakin talvisin paljon pienempi - saavat ylläpidettyä huoltoaseman, postin, pankin, hotellin, taksin, peruskoulun, musiikkikoulun, teatterin, kaksi jalkapalloon tarkoitettua nurmikenttää, uimahallin, jäätelöauton ja jopa pienen golfkentän. Ja kaikki on kävelymatkan päässä. Kylässä on myös kalatehdas ja satama, jotka lammasfarmareiden lisäksi pitävät kylän pystyssä. Täältä puuttuu tosin poliisiasema, mutta sille on hyvä korvike: sheriffi. En muista nähneeni miehen kuin kerran enkä vielä ole saanut selville, minkälainen riidansovittelumies hän oikein on, mutta hän saa kaupungilta palkan. Ja hänen virallinen työnimikkeensä kaupungin kirjoissa siis todellakin on "sheriffi".

Ja kaikki ovat tuttuja keskenään. Olen uusi täällä mutta en silti pysty kävelemään pääkatua edes puoleenväliin tervehtimättä jotakuta. Vain muutaman vuoden täällä asuneet tuntevat jo käytännössä kaikki kyläläiset. Ja tietävät kaikki juorut. Tapaan tuon tuostakin uusia kyläläisiä, joita en muista edes nähneeni mutta jotka silti tietävät nimeni, suomalaisuuteni, työ- ja asuinpaikkani ja ties mitä muuta.

Talveksi kylä painuu sitten horrokseen. Kesällä turisteja on kylässä lähes sata joka päivä, mutta talvella, kun Tanskaan kulkeva matkustajalauttakin on tauolla, vain muutama satunnainen matkaaja eksyy kylään. Seyðisfjörður ei ole Islannin syrjäisimpiä paikkoja, mutta silti vuonosta johtaa pois vain yksi ainoa tie, jota pitää ajaa 30 km ennen seuraavaa asutusta eli idän metropolia Egilsstaðiria (2300 asukasta). Tie kulkee vuorten yli, joten talvella sekään ei ole aina käyttökelpoinen. Ja talveksi kaikki kesätyönuoret lähtevät takaisin Reykjavíkiin, Akureyriin tai vähintäänkin Egilsstaðiriin, joten naapurikaupungin alumiinitehtaalla työskentelevä 29-vuotias puolalainen David on lähin ikätoverini, jonka tiedän varmasti jäävän seudulle koko talveksi. Ikäjärjestyksessä seuraavat minua nuoremmat vakituiset talviasukit taitavat olla peruskoulun ylimpien luokkien oppilaita.

Minä ja David emme suinkaan ole kylän ainoat ulkomailta muuttaneet. Meitä on oikeastaan yllättävän monta kymmentä. Islanti on muutenkin todella kansainvälinen maa. Maa vetää tietysti puoleensa ensinnäkin mitä kummallisimpia - ja vähä-järkisimpiä - seikkailijoita. Eräskin hostellissa käynyt belgialaismies oli kävellyt 19 päivää karussa kivikkoerämaassa saaren halki pohjoisesta etelään. Ja rannikkotietä saaren ympäri liftaaminen on jo turistiklisee. Luulin jo päässeeni pakan pohjalle, kun Reykjavíkissa kaverin naapurihuoneessa asui italialainen, joka liftaamisen sijaan oli lähdössä kiertämään saarta samaa rannikkotietä pitkin ainoana kulkupelinään skeittilauta. Seyðisfjörðurin kyläläiset ja hostellin muut työntekijät tiesivät kuitenkin kertoa aiemmin keväällä kylässä käyneestä japanilaispojasta, joka Reykjavíkista lähdettyään oli siis jo hieman yli 1300 kilometrin kierroksensa puolivälissä. Hänen ainoana kulkuneuvonaan oli yksipyöräinen polkupyörä.

Ja edellä mainitsemani hollantilainen siis todellakin oli juuri tuonut maahan laivalastillisen kannabista. Hollannin poliisi oli vihjannut Seyðisfjörðurin sataman tulliviranomaisille, että mies on laivoineen tulossa, mutta kyläjuorut kertovat salakuljettajan osanneen varautua tähän. Viereisestä kylästä oli lähtenyt joku hollantilaismiehen liikekumppani kalastaja-aluksellaan merelle. Kannabislasti oli vaihdettu avomerellä kalastusveneeseen, eikä kukaan tietenkään tarkasta mereltä palaavia paikallisia kalamiehiä. Koirat olivat nuuskineet hollantilaisveneen läpikotaisin mitään löytämättä.

Mutta matkailijoiden lisäksi on siis paljon myös (meitä?) maahanmuuttajia. Etenkin Davidin maanmiehiä. Työvoimatoimiston sivusto on netissä kahdella kielellä eli islanniksi ja puolaksi. Mutta muualta ja etenkin länsimaista tulleita elämänetsijöitä on myös paljon. Reykjavíkissa kansainvälisyyden vielä ymmärsi ja siihen tottui. Ei ollut mitenkään tavatonta, että keskustan baarissa tiskin kummallakaan puolen ei osattu islantia. Mutta Seyðisfjörður on jo ymmärryksen rajoilla. Tänne muuttaminen vaatii tarinan. Olen yrittänyt raapia niitä kasaan kylän maahanmuuttajien jutuista. Jokainen täällä asuva ulkomaalainen on nimittäin jollakin tavalla omanlaatuinen, eikä välttämättä lainkaan samanlainen seikkailijaluonne kuin Reykjavíkin ulkomaalaiset.

Yksi parhaita ystäviäni täällä on esimerkiksi Japsy, hostellin alakerrassa työskentelevä intialainen hierojanainen, joka iloisuudestaan ja puheliaisuudestaan huolimatta ei halua juurikaan poistua kylästä. Kysellessäni, miksi hän alunperin oikein tuli tänne, hän vastaa epämääräisesti sen olleen vain hullu päähänpisto. Hän meni naimisiinkin keväällä - ei siis täällä Seyðisfjörðurissa vaan Intiassa. Intialaisen tavan mukaan vanhemmat olivat järjestäneet koko avioliiton. Hän meni kotiin Intiaan, tapasi aviomiehensä ensimmäistä kertaa kaksi päivää ennen häitä ja tuli takaisin Islantiin kaksi päivää häiden jälkeen. Aviomies ei saa tänne työ- eikä oleskelulupaa vielä pitkään aikaan.

Japsyn hieromaklinikan vieressä on Ólen - en ole varma kirjoitusasusta - pieni huone, jossa hän nukkuu arkiyönsä. Óle on hiljainen ja vetäytyvä brasilialaismies, joka työskentelee sairaalan keittiöosastolla irlantilaisen Lucyn kanssa belgialaisen pääkokin Wouterin alaisuudessa. Heidän tarinoitaan en vielä tiedä, mutta Lucy ei ainakaan halua, että hänet sekoitetaan keskusteluissa känni-Lucyyn. Känni-Lucy on kylän laitamilla asuva toinen pohjoisirlantilainen nainen. Selvin päin hän ei juurikaan kerro tänne tulonsa syistä. Humalassa hän on sanonut olevansa entinen IRA:n jäsen. Kylässä on ihmisiä, jotka väittävät tietävänsä sen olevan totta.

Känni-Lucyn ja monet muutkin kyläläiset minulle esitteli kesän alussa Richard. Hän oli hostellin aiempi työntekijä, jonka tilalle minut palkattiin, koska viranomainen hoksasi tämän höperön amerikkalaisen olleen maassa laittomasti jo lähes vuoden ja antoi karkotusmääräyksen. Hän sai olla täällä vielä kesäkuun ensimmäisen viikon ja opasti minua kaikenlaisissa asioissa. Richard, välittömin koskaan tapaamani henkilö, on tässä kylässä jo käsite - kylähullu, josta kaikki pitivät paljon mutta jota kukaan ei ottanut täysin vakavasti. Hän voi aloittaa keskustelun kenen kanssa tahansa, milloin tahansa ja aivan mistä tahansa. Alunperin Richard oli taksikuskina Los Angelesissa parikymmentä vuotta sitten, mutta jäi niin pahaan heroiinikoukkuun, että ajeli taksiaankin täysin höyryissä. Kolaroituaan tarpeeksi monta taksia hän oli taksit omistaneelle venäläismafialle niin paljon velkaa, että hänen oli lähdettävä kaupungista karkuun. Siitä oli alkanut hänen maailmankierroksensa. Richardin luontainen seikkailuperiaate on kuin saduista: mene uuteen paikkaan, ystävysty siellä ihmisten kanssa, ja he auttavat sinut seuraavalle pysäkille. Richard ystävystyi hostellin omistajan Thóran kanssa Skotlannissa ja sai siten työpaikkansa täältä. Täältä Richard lähti Ukrainaan. Viime kuulemani mukaan hän oli palannut Kaliforniaan oltuaan kesän jonkun tapaamansa elokuvaohjaajan talonmiehenä Kiinassa ja jouduttuaan sen jälkeen kodittomaksi Japanissa.

Sivuhuomio: huomasin, etten ole vielä ottanut kunnon kuvaa Thórasta, vaikka olen hänen kanssaan tekemisissään päivittäin. Mutta hän on sekä käytökseltään että kasvoiltaan kuin Nuppu-täti + 10 ikävuotta! Eli mahtava täti!

Eräs toinen moottoriturpa, jolle Richard minut myös esitteli, on yli-innokas keski-ikäinen englantilainen remonttimies Rob, joka tuli tänne saatuaan täydellisen hermoromahduksen. Hän istuskelee pienessä pizzeriakahvilassa juomassa omasta pepsipullostaan, ja kertoo joka päivä tarinaa ensimmäisestä vaimostaan, joka pahoinpiteli häntä. Rob on ison jääkaapin kokoinen äijä mutta kiltti mies. Kaikki pitävät hänestäkin. Hänellä on nyt Englannissa uusi vaimo, joka neljä vuotta sitten sanoi, että Robin pitää viimeistään kahden vuoden täälläolon jälkeen muuttaa takaisin Englantiin. Vaimo muuttaa tänne talvella.

Pelaamme Robin, Wouterin, Davidin ja Nikolaksen kanssa korttia tai lentopalloa aina keskiviikkoisin ja torstaisin. Nikolas on slovenialainen. Häntä nauratti, kun sanoin kesän alussa tulleeni tänne vain kesätöihin siivoojaksi. "Niin minäkin tulin neljä vuotta sitten", hän nauroi. Hän tuli tänne neljä vuotta sitten kesätöihin hotellin siivoojaksi. Kerroin hänelle myöhemmin päättäneeni sittenkin jäädä tänne talveksi ja saaneeni töitä sairaalasta. Hän nauroi vielä enemmän ja sanoi: "Niin minäkin sain neljä vuotta sitten!"

Niin. Nikolas omistaa täällä nyt ravintolan.


Bless,
Mahtias (islantilaisten tapa lausua nimeni)

sunnuntai, 31. tammikuu 2010

Allt í lagi!

Eli kaikki kunnossa. Olen hengissä. Tai ainakin hetkittäin minulla on sellainen vaikutelma. (- Lassi Nummi)

Neljän kuukauden blogikatkolle on selitys. En ole mikään intomielinen päiväkirjailija, mutta tykkään pitää matkapäiväkirjoja. Ja jonkinmoisena matkapäiväkirjana kohtelin tätäkin blogia elo-syyskuussa.

Matkablogin jatkamiseen tuli ongelma: matka päättyi. Lakkasin olemasta matkalla. Asiat alkoivat arkiintua siinä määrin, että aloin asua täällä. Siihenkin voi nimittäin tottua, että kaikki on kokoajan uutta. Minä asun Reykjavíkissa nyt! Ainakin vielä pari kuukautta. Eikä kotona saa kirjoittaa matkapäiväkirjaa!

Muutin kuitenkin parisen viikkoa sitten laitakaupungin kellariasunnostani Reykjavíkin keskustaan, mukavaan hostelliin, josta vuokrataan opiskelijoille huoneita kesän turistisesongin ollessa tauolla, joten Islannissa asumisen arkitunnelmaan tuli nyt kevyt katko - eli juhla? - jonka kunniaksi minulla on nyt lupa tehdä tänne päivitys. Yritän malttaa kirjoitella edes lyhyitä kuulumisia myöhemminkin.

Kuten jokaisella täysin onnistuneella matkalla niin tälläkin matkalla - joka ei siis ole matka vaan muutto tänne ja takaisin ja miksei vielä takaisin tänne, jonain päivänä - on saanut oppia kiljoona asiaa ympäröivästä maailmasta ja kymmenen kiljoonaa asiaa omasta itsestään. Yritän nyt märehtiä läpi muutaman kiljoonasosan ainakin ensimmäisen kategorian asioista kuva(t)+sepitys -strategialla.

 

Kuvia Vestmannaeyjarilta, joka on tulivuorisaaristo Islannin etelärannikon edustalla. Kuten tarjolla olleista pahvisista yrjötörpöistä näkyy, niin kolmen tunnin lauttamatkan tarjonneella paatilla oli kokemuksesta osattu varautua mannervatsaisiin turisteihin. Atlantti oli sinä viikonloppuna kuitenkin lempeä. Toisessa kuvassa on seurana espanjalaisia vaihto-oppilaita - Marta ja Isabel - joiden kanssa reissu tuli tehtyä. Samasta kuvasta saattaa erottaa pieniä valkoisia pisteitä vuorenharjalta. Lampaatko pelkureita? Tähän mennessä uskaliain näkemäni laidunmaa. Tai sitten vain kätevä ja luonnollinen tapa teurastaa; itsensä tarpeeksi lihavaksi syönyt lammas ei varmaankaan jaksa enää tasapainoilla noin jyrkässä maastossa, vaan molskahtaa alas veteen, mistä ruhon voi sitten näpsäkästi käydä poimimassa talteen.

Viimeisessä kuvassa kiikuin kielekkeelle poseeraamaan, ja jalkapalloon hörähtäneen saaren kentätkin mahtuivat kuvaan. Islannin ykköslajihan ei kuitenkaan ole jalkapallo vaan käsipallo, jonka katsomiseen olen jo saanut koulutuksen. Yliopistolla siirreltiin perjantaina luentoja, jotta opiskelijat ja opettajat pääsisivät vahtaamaan Islannin ja Norjan välistä käsipallon EM-kisapeliä - joka näytettiin valkokankaalla sekä yliopiston elokuvateatterissa että päärakennuksen isossa seminaarisalissa, mikä huvitti vierailevaa amerikkalaisprofessoria kovin. Lauantain välierätappio Ranskalle kuitenkin latisti kisahuuman.

Kyseinen amerikkalaisprofessori oli täällä kolmisen viikkoa pitämässä intensiivistä ja mielenkiintoista seminaaria Karl Marxista. Mielenkiintoinen asetelma oli jo se, että amerikkalainen järjestää sangen myötämielisen kurssin kommunismin isäukosta, mutta kurssista tuli vielä erikoisempi, kun eräs kiinalaisopiskelija piti lyhyen innostuneen esitelmän "suuresta johtajasta, runoilijasta ja filosofista" eli Maosta. Ja kun paikalliset opiskelijat yrittivät verrata Marxin mietteitä kapitalismista ja vallankumouksista Islannin kapitalismin nousuun ja romahdukseen sekä viime talven Pata & Pannu -vallankumoukseen.

Aasinsiltana takaisin Vestmannaeyjariin voin kertoa, että Islannin nousukauden huipulla eräiden poliitikkojen yhtenä suurieleisimpänä suunnitelmana oli rakentaa 20 miljardin kruunun hintainen merenalainen tunneli Vestmannaeyjarille, koska poliitikkojen mielestä tämä parintuhannen asukkaan metropoli olisi sellaista panostusta aivan välttämättä tarvinnut. Järjenkäytön jumalat säästyivät migreeniltä vain siksi, että hanke osoittautui geologisesti mahdottomaksi. Vestmannaeyjarilaiset saavat vastaisuudessakin tyytyä vain lauttoihin ja lentokoneisiin.

Puoliaiheeton sivuhuomio: islanninkielisessä Monopoli-pelissä ei ole neljää juna-asemaa vaan neljä lentokenttää.

 

 

Kuvan muokannut tyttö piti mahdottoman hauskana sitä, että olen saanut nimeni myyrältä. Olen kehitellyt kaksiosaisen kertomuksen, joka kertoo nimestäni, tasapuolisuudesta sekä huonoista enteistä:
(1) Isosiskoni nimettiin isoisoäitini mukaan, joka oli todella hieno ihminen.
(2) Minut nimettiin fiktiivisen myyrän mukaan, josta hiirikin tuumasi, että ei hitto nyt hei kuulkaa, siis ennemmin vaikka hepokatti.

 

 

Blue Lagoonin turistikylpylästä, jossa monet islantilaiset eivät oikeastaan ikinä käy. Kuvassa samaa espanjalaisarmeijaa - Angela, Mauro, Marta. Vesi oli mukavan lämmintä, mutta teki hiukset karheiksi. Altaan ympärillä on saatavilla paljon kuuluisaa valkosita tököttiä, jota on tarkoitus sivellä kasvoihin. Kuulemma sillä on jokin puhdistava ja ihoa hoitava vaikutus tai muuta sellaista. Oma teoriani on, että jonkin ikkunan takaa meitä katseli joku kylpylänjohtaja, joka jaksaa aina nauraa halpaa sulatejuustoa naamaansa länttäileville turisteille.

Eikä kylpylän saunassa saanut heittää löylyä.

 

 


Atte, Karo, minä, Sara ja Tuomas. Reykjadalurissa oli luonnonläheisempi uimapaikka, jossa kävimme muutaman muun suomalaisopiskelijan kanssa. Oli kaksi puroa, toinen jääkylmä ja toinen kiehuvan kuuma, ja niiden yhtymäpaikassa vesi oli mukavan lämmintä.

Suomalaisia opiskelijoita, niin vaihto-opiskelijoita kuin vakituisiakin, on kaupungissa melko liuta. Ja meidät kaikki kutsuttiin kirjallisesti ja henkilökohtaisesti Suomen suurlähettilään järjestämiin virallisiin itsenäisyyspäiväjuhliin 6.12. Innostuin kutsusta ja ostin itselleni kauluspaidan 144 (sadallaneljälläkymmenelläneljällä) eurolla. Järjenkäytön jumalat saivat migreenin.

 

 

Islannin isoin vuosittainen musiikkifestivaali Iceland Airwaves järjestettiin lokakuussa. Kuvassa esiintyy Reykjavík! (yhtye), jonka laulaja ei tykännyt seistä lavalla.

 

 

Reykjavíkin uuteen vuoteen kuului kaksi näkyvää perinnettä. Yksi oli ympäri kaupunkia palaneet isot uuden vuoden kokot. Toinen oli järjetön ilotulittaminen, minkä säätely ja valvominen ei lakeja ja poliiseja oikein kiinnostanut. Taivas ei ainoastaan räjähtänyt uuden vuoden aattona, vaan heti tapaninpäivän jälkeen jokainen ilta oli paukkuilta yli kahden viikon ajan.

Jouluperinteistä kerron vaikka sen verran, että jos suomalainen erehtyy leuhkomaan islantilaiselle, että joulupukkipa asuu Suomessa, islantilainen saattaa vastata kysymällä viattomasti "kuka niistä?". Yksin on tylsää. Islantilaisia joulupukkeja on 13 (kolmetoista). Joulupukit eli jólasveinar - suoraan suomennettuna "joulupojat" - asuvat vuorilla ja luikkivat kaupunkiin aina 12.12 alkaen, yksi per päivä, ja tuovat kilteille lapsille jotain kivaa ja tuhmille perunoita. Pukeilla on kaikilla oma nimi ja persoonallisuus, kuten esimerkiksi Hurðaskellir eli ovenpaiskojapukki sekä Bjúgnakrækir eli makkaranryöstäjäpukki.

 

 

Sólheimajökull ja Skógafossin vesiputous. Liityin mukaan jäätikkövaellukselle ja -kiipeilyreissulle. Keväämmällä pääsen käymään hieman isommilla jäätiköillä; lähden maaliskuussa intensiivikurssien hellitettyä viikoksi Grönlantiin.


Nakutin hakulla nimeni Sólheimajökull-jäätikön pintaan, ja siellä se on kenties vieläkin. Tai jos tarkkoja ollaan, niin laitoin "Myyrä".

Ja näin parkkipaikalla eilen kenties ensimmäistä kertaa täällä villieläimen - lintuja ja kaloja lukuunottamatta. Se oli hiiri. Juoksi vikkelästi piiloon.


Bless,
Matte

maanantai, 28. syyskuu 2009

"Do you want me to fix your face?"

Pari viikkoa on rullannut kuin huomaamatta. Koulutehtävien tahti alkaa kiristyä, ja Reykjavíkissa on riittänyt tapahtumia.

Viime ja toissa viikolla täällä oli käynnissä Reykjavíkin kansainvälinen elokuvafestivaali RIFF. Flunssa veti kuitenkin pariksi päiväksi sänkyyn, joten kahdeksan elokuvakäynnin sarjalipusta jäi pari käyttämättä. Mutta nähdyt elokuvat olivat kuitenkin ihan mielenkiintoisia, paitsi eräs käsittämätön venäläinen taidekomedia - en keksi parempaakaan termiä - joka täydellistä outouttaan lukuunottamatta* oli täydellistä ajanhukkaa. Mutta jos joku haluaa viettää todella romanttisen täysikuu+shamppanjaa -tyyppisen hempeilyillan mielitiettynsä kanssa, niin ehdotan, että aloitatte illan menemällä katsomaan Lars von Trierin uusimman elokuvan Antichrist. Loppuu se käsikynkkäromantiikka ja muu siirappihömppä sen illan osalta siihen paikkaan. Rehellisesti sanottuna en muista ikinä kuulleeni yhtä aitoa ja yksimielistä kollektiivista "YÖK!"-huudahdusta kolmensadan hengen yleisöstä.

Suurin tappioni festivaaleilla ei kuitenkaan ollut kahden tunnin tuhlaaminen venäläiseen taidekomediaan, vaan se, että unohdin mennä Milos Formanin pitämälle luennolle. Harmittaa varmaan seuraavat pari vuotta.


Viikonloppuna oli myös pienimuotoinen musiikkifestivaali ympäri kaupunkia. Paikalliset yhtyeet ja muutama ulkomainenkin esiintyivät useilla pienillä lavoilla ympäri keskustan konserttisaleja, yökerhoja ja baareja. Festivaalien turvajärjestelyjen satunnaisuus huvitti ehkä eniten. Monissa paikoissa ei ollut turvamies kuin ovella, ja välillä joku hieman humaltuneempi katsoja kiipesi hyvässä hengessä lavalle kättelemään artisteja ja laulamaan yhdessä heidän kanssaan mikrofoniin. Kukaan ei tullut häntä lavalta häätämään, vaan hän lähti sitten kun oli mielestään laulanut tarpeeksi. Toisessa paikassa oli ovella hieman ammatti-intoisempi turvamies, joka vaati minua näyttämään suurten taskujeni sisällön ennen sisäänmenoa. Taskuissahan oli kaikenlaista, mitä kaivoin esille: evääksi yksi patonginpuolikas, suklaapatukka ja keksipaketti, niiden lisäksi avaimet, lompakko, kännykkä, videokamera, verensokerimittari, verensokerinmittaukseen käytettävä neulalaite sekä insuliiniruisku. Turvamiehen englannintaito taisi olla huono, mutta hän osoitti sormella, että tuo on liian vaarallinen ja kielletty ja sitä en saa ottaa sisälle mukaan. Hän osoitti keksipakettia.


Blogimerkinnän otsikko tulee hauskasta tapauksesta valokuvaamossa. Kävin reilu viikko sitten ottamassa bussikorttia varten passikuvat - joita en ilmeisesti tarvitsekaan, mutta tulipahan otettua. Kun kuvat oli otettu, kuvaaja arvioi niiden onnistumista tietokoneen ruudulta. Häkellyin täysin, kun hän kysyi vilpittömästi "Do you want me to fix your face?" Luulin hänen tarkoittaneen, että valot tai muut sellaiset seikat olisivat vääristäneet tulosta naaman kohdalta, joten kumarruin lähemmäs katsomaan. Mutta tulos olikin ihan vain tällainen:

(kuvanlisäys ei toimikaan juuri nyt, joten lisään myöhemmin)

Omasta mielestäni tämä on ihan korrekti kuva. Tuolta minä näytän! Kuin peiliin katsoisi. Mutta kuvaaja oli täysin vakavissaan, ja hän alkoi jo avaamaan kunnollista kuvankäsittelyohjelmaa. Hän halusi todella korjata naamani parempaan kuntoon. Rupesin nauramaan ääneen, kun kuvittelin, että hän alkaa tosiaan pyyhkiä finnejä ja silmäpusseja näkymättömiin kuvan naamasta, ja sain sanottua, että olen kyllä ihan tyytyväinen nassuuni tuollaisenaan. Kuvaajaahan tämä kummastutti. "Are you sure? I really can fix your face! It will be better. I can do it for free!" Ilmaistarjouksesta huolimatta kieltäydyin, mikä myöhemmin jäi harmittamaan, sillä olisin halunnut nähdä, tarkoittiko hän todella sitä, että hän voi todella poistaa finnit ja muut hässäkät kasvoistani.

Myöhemmin jäin myös miettimään kahta asiaa:

(1) Voiko tosiaan olla laillista laittaa edes bussikortin tyyppiseen henkilötunnisteeseen muokattu valokuva? Tein kuvaajalle hyvin selväksi, että tarvitsen kuvia nimenomaan bussikorttiin ja muihin henkilöllisyystodistuksiin.

(2) Kuvaaja esitti kysymyksensä täysin rutiininomaisesti. Jäin miettimään, kuinka moni herkempi asiakas on jo nostanut metelin että yrittääkös herra kuvaaja nyt jotenkin vihjaista että minun naamassani olisi jotakin vikaa ja ehostamisen varaa mitä!? Tämä olisi ainakin voinut olla tehokas keino alennuksen vaatimiseen n. 20€ maksaneista kuvista.


Lauantaina olin katsomassa islantilaista jalkapalloa. Oli pääsarjan viimeinen pelikierros ja kyseessä oli paikallistaisto Fram - Þróttur, jonka Þróttur voitti 0-1. Kaikki Islannin pääsarjan pelit ovat oikeastaan paikalliskamppailuja, sillä tällä kaudella vain yksi joukkue oli kotoisin Reykjavíkin seudun ulkopuolelta. Viime viikkojen sää on saanut ymmärtämään, miksi sarjapelit loppuvat näin aikaisin. Syksy ja talvi tulevat jo päälle, ja 9000 istumapaikan stadionille oli vaivautunut noin 200 katsojaa eli kaikista fanaattisimmat fanit. Vajaan parin tunnin jalkapallopelin aikana ilmojen herra kävi moneen kertaan läpi kaikki sateen eri versiot - vesi, rakeet, räntä, lumi - ja ehti näyttää aurinkoakin pariin kertaan pilvien välistä. (Säästä kysyttäessä paikalliset turistioppaat viljelevätkin sanontaa "If you don't like the weather just wait five minutes.") Suurin haaste oli kuitenkin tuuli, joka puhalteli kaupungissa koko viikonlopun ajan yli 20m/s.

Fram, Þróttur ja täpötäydet katsomot. Ja linssi märkänä taas.

Sään rankkenemisesta johtuen viimeiset patikkaretket ennen kevättä pitänee tehdä mahdollisimman pian. Laiskuuttani en ole esimerkiksi vieläkään käynyt Esjanin, Reykjavíkin lähiövuoren, laella katselemassa maisemia. Viikonlopuksi on parin kaverin kanssa suunnitteilla myös reissu etelään Vestmannaeyjarin tulivuorisaaristoon.


Nyt pitää palata esseen kirjoittamisen pariin. Se taitaa olla ensimmäinen esseeni, jonka olen joutunut kirjoittamaan englanniksi - lukuunottamatta* englannintunneilla kirjoitettuja harjoitusesseitä. Ympäristöetiikan kurssilla tuli tehtäväksi kirjoittaa pieni essee minulle tärkeästä luonnonmaisemasta tai -ympäristöstä ja siitä, miten tuo ympäristö on muokannut ympäristöeettisiä käsityksiäni.

Kirjoitan Muljulasta ja Parppeinlammesta.


- Matias

*) Kyllä, "lukuunottamatta" pitäisi mukamas kirjoittaa "lukuun ottamatta". Jos osaa säännöt, niitä saa rikkoa.

maanantai, 14. syyskuu 2009

Thorin metsä

Viikonloppu oli tähän mennessä parasta täällä vietettyä aikaa. ESN:n Reykjavíkin alajaosto järjesti vaihto-oppilaille ja muille kiinnostuneille kolmen päivän koskenlasku- ja patikkaretken Etelä-Islantiin. Määränpäänä oli noin 150 km päässä Reykjavíkista oleva Þórsmörk (vapaasti suomennettuna "Thorin metsä"), mutta menomatkan varrella oli kevyt koskenlaskueksperienssi Hvítá-joella.

Hvítá ei ollut mikään konstikas koski ainakaan niillä kohdin, mihin oppaat meidät veivät, vaan lähinnä vain hieman vauhdikas vantaanjoki, mutta oikeastaan ihan riittävän vauhdikas ainakin täysin kokemattomille koskenlaskijoille ja varsinkin tällaisille, joiden tasapainoaisti on kauniisti sanottuna huumorintajuinen. Oppaan mukaan Hvítá on sen verran kesy, ettei siellä voi antaa kuin kevyen johdannon koskenlaskuun. Tästä huolimatta onnistuin kahteen kertaan tippumaan veneestä, mikä ei märkäpuvusta huolimatta ole aina niin mukavaa +6°C vedessä, jos molemmilla kerroilla pintaan nousemista yrittäessään huomaa olevansa uppeluksissa ison kumiveneen alla, mistä ei ihan heti pääse pois haukkaamaan happea. Ingrid, eräs saksalaistyttö, nälvi jo pelastaneensa henkeni, kun en enää toisella kerralla - ja oikeastaan en ensimmäiselläkään kerralla, mutta se ei nyt kuulu tähän - kumiveneen alta pois löydettyäni jaksanut nousta veneen vierestä takaisin kyytiin ilman apua. Kaiken lisäksi joku yritti vetää minua hiuksista takaisin veneeseen.

Miehekkyystappioista huolimatta kokemus oli ihan mukava. Kokeneet koskenlaskuoppaat näyttivät veneiden kanssa temppuja ja veivät paikkaan, josta pääsi hyppimään veteen kuuden metrin korkuiselta kalliolta. Kameran ottaminen veneeseen olisi ollut hankalaa, joten kuvia ei ole.



Þórsmörkistä otin kiljoona maisemavideota. Matkalla tuli mietittyä, että millainen paikka voi olla kaiken sen vaivannäön arvoinen. Ajomatka Hvítálta Þórsmörkiin kesti noin kolme tuntia. Toinen bussikin piti vaihtaa maastokelpoisempaan versioon, jossa oli hullunkurisen suuri maavara. Miksi? Oli satanut. "Tie" Þórsmörkiin kulki jäätiköiden sulamisvesien suistoalueen läpi. Tien käsite vaikuttaa syrjäseuduilla tosiaan olevan aika joustava. Seuraavat kuvat ovat sunnuntain paluumatkalta, jolloin oli menomatkaa hieman kuivempaa, eikä kuvissa siis ole tieltä eksynyt eikä tieltä suistuva vaan ihan vain tiellä kulkeva bussi.

 

   

 

Lauantain kahdeksan tunnin kävelyretki vuorille osoitti, miksi Þórsmörkiin oli tultu - ja miksi legendan mukaan puolet islantilaislapsista siitettiin niissä maisemissa ainakin aikaisempina vuosikymmeninä, kun alue ei vielä ollut kaikkien ulkomaisten patikkaturistien tiedossa tai ulottuvilla. Pieni sumu peitti välillä maisemien kauneutta, mutta kirkkaampina hetkinä vuorilta näki kauas jäätiköille asti. Videokameralla kuvatuista pätkistä ei valitettavasti mitenkään saa tämän tarkempia tai kauniimpia kuvia pätkittyä irti:


Sumu tuli ja pilasi taustanäköalan.


Illat kuluivat juhliessa, ja niistäkin tietysti on kuvia, mutta... Lauantaiyön pimentyessä, tunnelman kohotessa ja pienen koti-ikävän iskiessä päätimme kolmen suomalaissällin kanssa piipahtaa suomalaistyyliselle rehdille alastonuinnille leirintäalueen kuumavesialtaaseen. Pitänee vielä jossakin välissä yrittää saada herrasmiehen status takaisin ja käydä esittämässä pahoittelut tutulle kiinalaistytölle, joka puolivahingossa - ja huudahduksesta päätellen ainakin jossain määrin vastoin tahtoaan - sattuikin olemaan näköetäisyydellä.


Sunnuntain paluumatkalta on vielä pari kuvaa vaikuttavalta vesiputoukselta, jonka nimeä en nyt enää muista.


Jotta mittakaava hahmottuisi märästä linssistä huolimatta, niin oikealla puolella olevat vaaleat pystyhahmot ovat siis ihmisiä.

 

Viimeisessä kuvassa on myös ranskalaiskaveri Maxence, joka yrittää opetella kaikki skandinaaviset kielet ja väläyttelee välillä myös muutamilla suomenkielen sanoilla. Jätti myös suomalaisen kylmänsietokyvyn varjoonsa kestämällä viikonlopun viimat ja sateet pelkällä T-paidalla täysin valittamatta.


Ja Nordplus-apuraha tuli tänään tilille. 1600€! \o/ Matias kiittää.